Astrid Falcke makasi leposohvalla Reichenhartien parvekkeella.
Siellä oli par'aikaa aurinkoa enemmän kuin hänen omalla puolellaan.
Ja Elsa oli pyytänyt tulemaan kun hänen miehensä oli retkellä
"kiipeilijöiden" kanssa.
Astrid tulikin mieluummin Elsan ollessa yksin. Hän karttoi Lennart Reichenhartia syystä, jota hän ei tahtonut selittää itselleen. Elsasta hän piti. He puhelivat paljosta toistensa kanssa, joskus lukivatkin jotain yhdessä. Ainoastaan terveydestään he säännöllisesti vaikenivat.
Tänään Astrid kuitenkin odottamatta poikkesi tavaksi tulleesta vaikenemisesta. — Te olette jo tullut paljon terveemmäksi täällä, viskasi hän äkkiä tulemaan samalla kun hänen katseensa käsityöstä siirtyi Elsaan jännitettynä ja palavana.
Elsa ei samassa saanut vastatuksi. — Minä vertailen harvoin, väisteli hän viimein.
Astrid melkein tulistui. Se oli luonnotonta, luonnotonta. Nuorelle riippui kaikki paranemisesta. Hänelle itselleen ainakin. Sillä siitä riippui voisiko hän pian ajatella häitä.
— Jos minä olisin odottanut sitä, ei se päivä koskaan olisi tullut.
Vain ilo auttoi minua jonkunverran paranemaan.
— Ja te, te uskalsitte, teillä oli sydäntä! — Astrid ponnahti istualleen. Erilaiset ja ristiriitaiset tunteet kamppailivat keskenään hänen sisimmässään Hän tunsi pohjimmaisena omituisen ilon sykähdyksen siitä, että tällaista saattoi tapahtua, ja samalla kirvelevää kipua tietoisuudesta, että tällainen mahdollisuus hänen omalla kohdallaan oli mahdottomuus. Siksi työnsi hän ajatuksiensa etualalle tietoisuuden velvollisuudesta toista kohtaan. — Minä en koskaan tahtoisi vahingoittaa sitä, jota rakastan, sanoi hän kiihkeästi.
Elsa meni kalpeaksi ja silmiin nousi suuria kyyneleitä. — Minä olin niin lapsellinen ja niin yksin, sanoi hän hiljaa. — Minä otin vain vastaan.
Astrid Falcke karahti punaiseksi. Hän häpesi itseään. Hän tunsi, että hän oli antanut puolinaisen totuuden käydä täydestä. Hän oli puhunut itsestään kuin ihmisestä, joka vapaaehtoisesti valitsee kieltäytymisen tien. Ja kuitenkin hän tiesi, ettei Albert koskaan —
Hän nousi kiireesti, pysähtyi Elsan eteen ja ojensi hänelle kätensä. — Annattehan te anteeksi! Ja ymmärrättehän, rakas rouva Reichenhart? Te tiedätte, mieli käy sairaaksi, kun suuri ikävä aina polttaa sisintä. Elämä on kuin kaunis keväinen laakso. Mutta kukkia ei saa poimia.