Etenkin viime aikoina on minun ollut vaikea uskoa tätä, sillä
sisimpänihän on entisellään, joskin ruumiini on sairas.
Vastaat ehkä, ettei kukaan nai toisen sielua. Avioliitossa on kysymys muustakin. Tunnen ja tunnustan tämän oikeaksi. Mutta tällä hetkellä en ajattelekaan avioliittoa vaan suhdettamme sellaisena kuin se oli. Rakkautesi minuun kuoli ja tunteesi heräsi toisaalla.
Etkö siis etupäässä rakastanut ulkonaista minääni, koska sen kuihtuessa rakkautesi kuoli?
Mutta kun ajatukseni täten sinua tavallaan syyttävät siitä, että rakastat kuorta etkä pyytänyt parempaa, huomaan että itse olen tehnyt samantapaisen erehdyksen vielä vaarallisemmassa muodossa.
Voinenkohan selittää ajatukseni niin, että edes aavistat mitä tarkoitan?
Se tahto, josta juureutuu kaikki se rikas suuri ja ihmeellinen yhteys, mitä sanomme elämäksi, on varmaan ollut hyvä tahto. Se on ollut tahtoa antamiseen, sillä se ilmeni meille luomisessa, synnyttämisessä.
Jumalallinen rakkaus on siis ensi sijassa alusta alkaen ollut antamista. Maallinen eli eroottinen rakkaus ei voi vapautua ottamisen halusta. Me iloitsemme rakastamastamme olennosta, siitä mitä hän on, mitä hän osaa, miltä hän näyttää j.n.e. Ja ennen kaikkea siitä, että tuo kaikki on meidän omaamme.
Älä nyt usko, että pidän tätä itsessään pahana. Käsitän, että tuo osaksi itsekäs, eroottinen rakkaus on elämässä yhtä tarpeen kuin ruumis. Mutta siitä huolimatta väitän, että yhtä varmasti kuin kauniit kasvot ilman kaunista sielua ovat tyhjät ja arvottomat, yhtä varmasti on eroottinen rakkaus sitä ilman tuota syventävää ja rikastuttavaa sisältöä, jonka jumalallinen rakkaus sille antaa. Se on varjo ilman todellisuutta, kuori ilman ydintä.
Juuri tässä suhteessa tyydyin minäkin ennen kuoreen. Ja kun kuori särkyi, seisoin siinä tyhjin käsin.
Itkin kuin lapsi särkyvää vaahtokuplaa.