Karkasin pystyyn, sysäsin häntä senverran, että pääsin lähelle ovea, ja kirkaisin terävästi kuin hengenhädässä. Helmer näki käteni olevan koholla. Olisin voinut vaikka lyödä, jos hän olisi yrittänyt lähemmä.

— Sch, sch — älä herätä talossa nukkuvia! Kuuletko! Sinä senkin — —! Sinussa ei ole naista ei viiden pennin edestä. Toista oli se mustasilmäinen, joka tarjoili tänään…

En kuullut enempää. Olin jo oven ulkopuolella ja väänsin sen sieltä lukkoon.

Käytävässä oli pilkkopimeä. Haparoiden tunnustelin jalalla tietä, kunnes eteeni sattui jotain pehmeää, vaatekasa, kuten arvasin. Siihen painuin hervottomasti kyyneleettömin silmin tuijottaen sysisynkkään yöhön.

Myöhemmin päivällä.

Olen tänään ollut karussa kotoa ja sekä sisäisesti että ulkonaisesti kokenut paljon. Varhain ennenkuin Helmer oli ennättänyt herätä jätin pojan sisäkkö-Annan huostaan ja läksin kaupungille. Lapsenhoitajan löytäminen on välttämätöntä, jos mielin päästä edistymään käännöstyössäni. Yhtä välttämätöntä oli minulle juuri nyt päästä näkemästä Helmeriä.

Käännyin suoraan Forum Romanumille. Mutta en mennyt alas varsinaiselle forumille, vaan asetuin istumaan sille kivimuurille, joka hevosenkengän muotoisena reunustaa Mamertiinivankilasta forumin sisäänkäytävälle kiertävää katua. Siitä kulkee tavallisesti päivän aikaan joukoittain vaunuja, joista varakkaat matkailijat viimeistä muotia edustavassa asussaan välinpitämättöminä tai uteliaina vilkaisevat haudastaan nousevan Rooman raunioihin, tyytyväisinä tietoisuudessa, että nyt ovat "nähneet vanhan Rooman". Siinä tarjoilevat katukauppiaat kiihkeän itsepintaisesti postikortteja, mosaiikkikoristuksia ynnä muuta pikku tavaraa jalanastuville matkailijoille ja siinä tyrkyttelevät toiset hyvän ansion toivossa itseään oppaaksi muukalaisille.

Siinä kulkee kuin raja nykypäivien elävän ja entisen, hautaan painuneen Rooman välillä.

Asettuessani kivikaiteelle oli ympäristössä vielä hiljaista. Matkailijat nukkuivat hotelleissaan eivätkä kaupustelijat vaivautuneet turhan päiten. Entisyys sai rauhassa haastella.

Nuo vanhat menneiden vuostuhansien elämästä kertovat muistomerkit tuntuivat mielestäni tässä kirkkaassa aamuvalaistuksessa vanhukselta, joka kirkas tyyneys kasvoillaan haastelee elämänviisautta nuorelle kuuntelevalle polvelle.