Mutta mitäpä noista neuvoista, kun ei nykypäivien rikkinäisyyteen syntynyt ihminen jaksa niitä elämässään toteuttaa.
Ajattelin itseäni ja päivää, jolloin istuin tässä uskoen, että olin päässyt jonkunlaiseen selvyyteen.
Olinko eilen illalla niittänyt ensi hedelmät tuosta selvyydestä, jonka piti johtaa toimintaani? Ja olenko tuomittu aina erehtymään tiestä, joskin täysin rehellisenä pyrin selvyyteen siitä, mikä on oikein?
Tai johtuiko kaikki vain siitä, ettei minulla ollut ihmistuntemusta? Ja se tietysti johtui siitä ulkonaisesta ja sisäisestä eristäytyneisyydestä, jossa kauan elin ja joka jollain tavoin on tehnyt minut vieraaksi sekä elämän tosioloille että niille ihmisille, joiden keskuudessa on elettävä.
Olen oikeastaan uskonut jossain määrin vapautuneeni tuosta entisestä erikoisasemastani. Avioliitto antaa sittenkin ihmiselle jonkun verran ihmistuntemusta. Ja surukin on ollut minua lähentämässä ihmisiin. En enää paljon ajattele sitä, pidänkö heistä ja voinko heitä ymmärtää. He ovat minulle kaikki vain ihmisiä, kärsiviä ihmisiä.
Näitä ajatellen nousin hitaasti ja tein lähtöä. Mutta samassa pysähtyi katseeni nuoreen naiseen, joka samoin kuin minä oli painunut istumaan kivikaiteelle pienen matkan päähän minusta.
Naisessa oli jotain erikoista. En ole selvillä siitä niissä suhteessa. Mutta hän pysäytti väkisin ohitse aikovan katseeni.
Hänen pukunsa oli sekä kulunut että huolimaton. Se ilmaisi mielentilaa, jossa ei enää jaksa omistaa minkäänmoista huomiota ulkonaiselle olemukselleen. Ja samaa oli kasvojenkin ilmeessä. Piirteet olivat sirot, lapsimaiset, tukka ja silmät tummat. Pää kokonaisuudessaan muistutti sellaisia lapsenpäitä, joita Italiassa useinkin näkee sekä tauluissa että todellisuudessa. Mutta ilme oli vanhan, elämään väsyneen ihmisen.
Käsitin, että tuollainen ihminen voisi milloin hyvänsä mennä suoraa päätä Tiberin rannalle ja siitä äänettömästi kuin varjo painua virtaan. Hänen koko olemuksensa näytti ilmaisevan halua hävitä olemassa-olosta niin huomaamatta ja niin hiljaa kuin mahdollista.
Astuin muutaman askeleen lähemmäksi, jäin sitten seisomaan ja nojauduin kivikaiteeseen, jolla nainen istui. Siitä siirryin yhä lähemmä ja lähemmä kaiken aikaa katsellen alas forumille kuin kokonaan syventyneenä sen tarkastamiseen. Viimein olin niin lähellä, että kumartuessani eteenpäin tulin hieman työntäneeksi naapuriani. Anteeksi pyytäessäni sain omituisen katseen pikimustista, murheenraskaista silmistä.