Odottamatta syttyi eloa välinpitämättömyyteen saakka väsyneessä katseessa. — Vai olette te perheenne elättäjä — niinkuin minäkin.
— Teidän miehenne ei siis elä enää?
— Kyllä, mutta hän on sairas.
— Ja te teette työtä hänenkin puolestaan?
Vieras pudisti päätään. — Hän elättää itse itsensä. Lapsista ja itsestäni minä vain huolehdin. — Äänessä oli taas entistä raukeaa väsymystä. — Onko teillä montakin lasta? jatkoi hän samassa antaen puheelle toisen käänteen.
Kerroin pojasta ja jouduin siitä lapsenhoitajaan.
— Luuletteko, että minä voisin huolehtia pojastanne, kysyi hän odottamatta.
— Teillähän on itsellänne lapsia. — Hämmästykseni kuvastui kai peittelemättömänä kasvoillani. Vieras huomasi sen. Ja hän ymmärsi.
— Köyhän lapset saavat itse pitää huolta itsestään, tuli katkerasti. — Vaikka olenkin saanut koulusivistystä, täytyy minun nyt ansaita keinolla millä hyvänsä. Tällaisina aikoina ei äiti kolmen lapsen kanssa elä tyhjästä.
Esitin itseni ja toinen teki samoin. Hänen nimensä oli Vittoria Biondi. Hän oli mennyt naimisiin aivan nuorena. Miehellä oli silloin virka eräässä tehtaassa. Toivottiin hänen piankin kohoavan urallaan, sillä häntä pidettiin lupaavana insinöörinä. Mutta edistymisestä ei tullut mitään. Hänellä oli oma erikoinen tapansa hoitaa työtään. Hän sai jatkuvasti tehdä määrättyjä töitä, mutta edistymisestä ei ollut puhettakaan ja siitä, minkä hän työllään ansaitsi, ei perheelle riittänyt mitään. Perheen täytyi auttaa itseään. Vanhempi tytöistä oli kuuden vuoden vanha ja piti melkein kokonaan huolta pienemmästä, joka oli vain 3-vuotias. Poika oli 30 kymmenen vanha. Hän oli eräässä luostarissa oppilaana.