Kuuntelin melkein hartaana. Tunsin virkistyväni siitä, että edes hetkeksi olin päässyt ajattelemasta omia olojani. Lisäksi olin löytänyt ihmisen, jota omasta ahdinkotilastani huolimatta ehkä voisin auttaa. Rouva Biondi asui aivan lähellä Porta Salariaa. Tie Biondiin oli siis lyhyt ja silläkin saattoi olla merkityksensä.
— Minun täytyy lähteä, sanoi rouva Biondi viimein nousten. Hän näytti odottavan, että lähtisin matkaan. Meillähän oli sama tie.
Mutta en voinut. Heitin siksi hyvästit ja lupasin ensi tilassa tulla jatkamaan keskustelua. Sitten nousin Lateraaniin menevään raitiovaunuun.
Minulla on omat ystäväni Rooman eri museoissa. Vapaahetkinäni — tai silloin kun olen erityisesti avun tarpeessa — menen niitä katsomaan. Siksi en tänään voinut kieltäytyä tällaisesta tapaamisesta.
Menin museoon tultuani suoraapäätä huoneeseen, jossa Sofokles ylhäinen levollisuus koko olennossaan katselee uuden, levottoman ajan lapsia. Olen usein ennenkin tullut tänne saadakseni osaa siitä voimasta ja tasapainosta, jota tämä antiikin ihana edustaja elävöittää. Tänään tarvitsin sitä paremmin kuin ehkä koskaan ennen.
Painuin istumaan Sofokleen läheisyyteen. Katseeni seurasivat nälkäisen ahneesti tuon voima-ihmisen jokaista piirrettä. Koko hänen olemuksestaan, yksinpä hänen vaatteensa poimuistakin tuntui säteilevän voimaa, tyyneyttä, tasapainoa ja sopusuhtaisuutta. Hän on kuin ihminen täydellisyydessään, jumal-ajatus ruumiillistuneena. Hänen korvansa on lukittu, hänen silmänsä ummessa kaikelle, mikä elämässä on vähäpätöistä, toisarvoista. Hän on häätänyt etäälle olemuksestaan kaikki ne epäsoinnut ja ristiriidat, joista nykypolven elämässä on niin tuntuvia jälkiä.
Ja kuitenkin on juuri hän järkyttävän voimakkaasti kuvannut ihmisrinnan kärsimyksiä! Hän on tuntenut ne omassa sisimmässään. Mutta hän on niistä selviytynyt tyynenä voittajana.
Riippuiko se ehkä entisajan käsityksestä, että ihminen on vain pieni, voimaton olento, jonka nöyrästi on alistuttava siihen minkä tutkimattomat ja ylhäiset voimat osaksi säätävät? Eikö se usko teekin elämää yksinkertaisemmaksi, turvallisemmaksi, ja eikö se kevennä edesvastuun taakkaa?
Ajattelin itseäni ja avioliittoani. Mitä olin naimisiinmennessäni etsinyt? En omaa kotia, en huoletonta toimeentuloa, en oikeutta vapaasti järjestää elämääni. Tätä kaikkea minulla oli — enemmän kuin olisin suonutkaan.
Turvattu ja joka suhteessa mukava elämäni oli minulle usein käynyt tunnontaakaksi.