Tunsin elämää jo silloin tarpeeksi ymmärtääkseni, etten sitä tuntenut. Tiesin, että oli joukoittain niitä, jotka kärsivät — mikä aineellisen puutteen takia, mikä toisten pahuudesta, mikä oman rinnan ristiriidoista. Mutta tämä oli minulla tietona. Se oli ulkopuolella itseäni.

Olin joskus yrittänyt päästä sitä lähemmäksi. Aina turhaan. Isän pieni seurapiiri ei tarjonnut minulle mitään tässä suhteessa. Ei liioin se hiukan laajempi piiri, johon kuului talon pesijätär, leski, joka keväisin ja syksyisin huolehti äidin haudan kuntoonasettamisesta, ja ajuri, jota isä ja minä aina käytimme kun kävimme äidin haudalla. Kaikki nämä olivat vanhoja, uskottuja ja suhteellisesti hyvin toimeentulonsa ansaitsevia ihmisiä. He tulivat kaikki joskus, tavallisesti määrättyinä merkkipäivinä, vieraisille kotiin ja heidän luonaan käytiin samoin merkkitilaisuuksissa, kuten nimipäivillä. Tämä seurustelu oli vanhaa tavaksitullutta tottumusta, josta ei kukaan olisi tahtonut luopua, mutta joka ei mitenkään särkenyt sitä eristäytyneisyyden kehää, joka ympäröi lapsuuteni kotia. Se ei vienyt minua lähemmäksi ihmisiä yleensä, ei lähemmä kärsimyksiä.

Toivoin naimiseni kautta muutosta tässäkin suhteessa.

Itsekkäät syyt eivät ratkaisseet valintaani. En liioin tavoitellut naimista itsessään. Tiesin, että sitä sanottiin kasvattavaksi, avartavaksi. Ymmärsin, että naimaton jää monen elämässä syvälle koituvan kokemuksen ulkopuolelle. Mutta tämäkin oli minulla vain tietona. En omasta puolestani kaivannut noita kokemuksia. Nainen minussa ei ollut hereillä.

Isäkin oli joskus siitä hymyillen puhunut, oli kuin syyttänyt itseään siitä, että olin kehittynyt yksinomaan ajattelun ihmiseksi.

Silloin tuskin käsitin, mitä isä tarkoitti. Nyt sen tiedän. Mutta samalla ymmärrän entistä enemmän miten oikeassa isä oli.

Herääköhän nainen minussa koskaan?

Olen äiti ja kuitenkin kysyn tätä itseltäni. Olen yhä kaiken ulkopuolella. Itseäni olen antanut vain niinä hiljaisina hetkinä, jolloin isän kanssa yhdessä etsimme oman olemuksemme vaatimuksia vastaavia polkuja ajattelun maailmassa.

Olenko kykenemätön antamaan itseäni toisessa muodossa? Olenko sielultani syntymästä saakka toisenlainen kuin muut? Tai onko tämä vain tulos ulkonaisista olosuhteista? Heräisikö minussakin jotain, jonka olemassa olosta yhä olen tietämätön, jos tapaisin ihmisen, isäni kaltaisen, johon koko olemuksellani voisin sulautua?

Tunsin että kuumat kyyneleet odottamatta pyrkivät silmiini.