Sisimpäni on kauan ollut nääntymäisillään. Olen nähnyt vain matalaa mieltä ja armotonta arkea. Olen unohtanut uskoa paremman olemassa-oloon.
Nyt sain kuin välähdyksittäin aavistuksen siitä, että tuota parempaa sittenkin on — toisten osalle, joskaan ei minun — ja että sitä olisi voinut olla minunkin osallani jos — — —
Pelkkä aavistus täytti minut syvällä, pyhällä ilolla.
En enää pelkää tavata Helmeriäkään. En itke omien olojeni raskautta. Istun Lateraanin edustalla, jossa olen kirjoitellut tätä, ja muistelen Sofoklesta. Hän on tänään puhunut minulle.
Vaikka oma pieni elämäni onkin tahraantunut ja särkynyt käsissäni, on elämän ydin, sen lopputarkoitus sittenkin ylevä, puhdas ja pyhä. Se tietoisuus kannattaa minua.
Illalla.
Helmer oli päivällistä syömässä palatessani. Poika hänen polvellaan liverteli iloisesti, käytti ahkerasti pientä sanavarastoaan ja missä sanoja puuttui, turvautui viittoilemiseen, äännähdyksiin ja nauruun.
Oli helpoittavaa tavata täten. Päivällispöytä oli rauhoitettu alue. Mutta heti kun olimme tulleet omaan huoneeseemme, iski Helmer siihen, mikä nähtävästi kaiken aamua oli kytenyt hänen mielessään.
— Näetkö vihdoin minkä verran sinä minua parannat kylmyydelläsi? —
Hän seisoi selin minuun ja katsoi ulos ikkunasta.
— Oliko tämä ensi kerta? Muistatko häitämme?