— Vanhin on aivan isäänsä, huomautin, isän kaunis otsa ja hienot piirteet.
Rouva Biondi ei osoittanut minkäänlaista ylpeätä äidillistä iloa huomautuksestani. Hän tuntui sisäisen ihmisensä puolesta olevan samassa loppuunkuluneisuuden tilassa kuin hänen haalistunut, loimia myöten kulutettu takkinsa.
Yritin vielä kerran uudelleen. — Sanotaan tietävän onnea, kun tyttäret ovat isään, pojat äitiin.
— Poikamme Pietro, vanhin lapsista, on aivan minun näköiseni, vastasi hän heti. Mutta äänessä ei ollut iloa eikä surua, ei tunnetta eikä väriä. Hän oli omituisessa muuttumattomuudessaan todella sisäisen kuluneisuuden perikuva.
— Teidän miehenne oli kovin ystävällinen, sanoin kuin yritellen toisesta kohdasta.
— Hän piti teistä. Sen huomasin.
— Ja hän on kovin kiintynyt teihin. Sen minä huomasin.
Rouva Biondi ei vastannut. Hän otti esille kaapista muutamia pikkuleivoksia ja antoi kaksi kullekin lapsista.
— Hän on hyvä ihminen. Sen huomaa kaikesta, jatkoin yhä.
— Hyvä, mutta sairas.