— Niin, jotakin siihen suuntaan.
— Matkustatteko tällä haavaa oman kauppahuoneenne asioissa?
— No, osaksi, mutta ei kokonaan. Luonnollisesti teen silloin tällöin pienen "afäärin", kun vaan on siihen tilaisuus…
— Hyvä, hyvä! Siitä minä pidän. Aivan minun tapaani. Ihan nupilleen.
No, kertokaa enemmän!
— Tahdon vaan sanoa, että minulla nyt on lomaa.
— No, siihen ei ole kenelläkään mitään muistuttamista. Pieni lepo silloin tällöin on oikea siunaus, ja mies, joka sitä itselleen suo, tekee sen jälkeen työtä kahden edestä. Minulla taas ei ole sellaiseen juuri ollut oikein tilaisuutta, enkä siihen ole tottunutkaan; tämä on vasta ensi kerta, kun minulla on vapautta. Olen syntynyt Saksanmaalla ja kun olin muutaman viikon vanha, pistettiin minut kääröön ja säälittiin menemään Amerikkaan. Periaatteiltani olen amerikkalainen, mutta sydämmeltäni saksalainen… löytyykö todellakaan parempaa sekoitusta. Koko elinaikani, joka nyt tunnilleen on 64 vuotta, olen asunut Amerikassa. Well, mitenkä perheenne, sekä suuret että pikkuiset, menestyy? Hyvin vaan, eikö niin!
— Minulla on melkoisen suuri perhe….
— Kas, enkö sitä sanonut… vanha juttu… suuri perhe, eikä mitään vakinaista palkkaa, jolla lapsia voisi kasvattaa. Kuinka sellainen saattoi pälkähtää päähänne?
— Hm, katsokaas, minä ajattelin…
— Niin, luonnollisesti te ajattelitte. Olitte nuori ja toivehikas. Luulitte kiitävänne tuulen mukana ja tulevanne avovesille — ja siinä nyt olette kauniisti kiikissä. No, minä en nyt kokonaan tahdo riistää teiltä rohkeutta. En, Herran tähden! Kävi minunkin aikoinaan samalla tavalla. Te jauhatte liiaksi aivojanne ja olette kelpo mies, sen näkee päältänne. Te olette alkaneet väärin, siinä koko vika. Elkää nyt vaan heilittäkö köydestä, niin saadaan nähdä mitä voimme tehdä. Teidän kohtalonne ei ole puoleksikaan niin huono kun se voisi olla. Minä vastaan siitä, että lopuksi saavutatte päämaalinne. — Poikaviikareita ja tyttöheilakoita?