— Tarkoitatte perhettäni? Niin, muutamat lapsistani ovat poikia…
— Ja loput tyttöjä. Aivan kun ajattelin. Niin pitää ollakin ja on joka tapauksessa parasta: No, mitä poikanne tekevät? Opettelevatko he jotain käsityötä?
— Eivät sitä juuri. Ajattelin…
— Silloin teette saakelinmoisen tyhmyyden, suurimman koko elämässänne. Miehen pitää aina osata jotain käsityötä, jotta sillä voisi turvata paluumatkan. Olin alkujaan satulantekijä. Nähkääs, jos olisitte opetellut satulantekijän ammattia… mutta nyt se on myöhäistä jo, sangen myöhäistä, ja suoraa hulluutta on jäädä kaivolle itkemään, kun astia on särkynyt. Mutta pojistanne, nähkää, mitä niistä on tuleva, jo§ teille jokin onnettomuus tapahtuu?
— Olen tässä vähän tuuminut, että vanhin tulisi seuraajakseni.
— Kas, siinä nyt oltiin! Mutta mitäpä sitte, ihminen, jollei kauppahuone hänestä huolisikaan?
— Sitä en ole tullut ajatelleeksikaan, mutta…
— Hulluutta, hulluutta! Nyt on kysymys "afääristä", ja silloin on paras antaa kaikkien unelmain haihtua. Voitte vielä päästä sangen kauvas, ystäväni, ettekä mitenkään ole menestymättä. Mies semmoinen, joka tarvittaessa vääntää teitä korvasta ja pitää huolta siitä, että pysytte oikeassa suunnassa, on kaikki, mitä tarvitsette. Onko teillä mitään osakkeita kauppahuoneessa?
— Ei, oikeastaan ei. Mutta jos minuun yhä edelleenkin ollaan tyytyväisiä, niin toivon saavani pitää paikkani.
— Ymmärrän, ymmärrän! Luulette kai saavanne harmaantua toimessanne. Oi, taivaan taatto, älkää luottako siihen! Koettakaapa vaan, kun tulette vanhaksi ja työhön kykenemättömäksi! Ei, se asia on varma, kun kuolema. A propos, ettekö millään tavalla voi päästä osakkaaksi kauppahuoneeseen… se juuri se on pulma, joka on ratkaistava, tietäkää?