Ratsujemme juosta hölskyttäessä Jesreelin lakeutta tapasimme puolentusinaa digger-intiaaneja (beduiineja), joilla oli kädessään hyvin pitkät keihäät ja jotka tepastelivat vanhoilla variksenpelätyshevosillaan ja keihästivät kuviteltuja vihollisia. Kiljuen ja liehutellen ilmassa rääsyjään he joka suhteessa käyttäytyivät kuin joukko täydellisiä mielipuolia. Tässä siis vihdoinkin olivat "erämaan villit vapaat pojat kiitäen lakeuden yli kuin tuuli kauniilla arabialaisilla tammoillaan", joista olemme niin paljon lukeneet, joita niin paljon toivotelleet nähdäksemme! Nämä siis olivat nuo "maalaukselliset puvut!" Tämä oli se "uljas näky!" Kuljeskelevia ryysyläisiä — joutavia kerskureita — "arabialaiset tammat" kyhmyselkäisiä ja pitkäkaulaisia kuin iktyosaurus museossa ja kyttyräselkäisiä ja kulmikkaita kuin dromedaarit! Ei tarvitse kuin vilkaista erämaan poikaan, jotta hän mielessämme ainaiseksi menettäisi kaiken romanttisuutensa — eikä muuta kuin nähdä hänen hevosensa toivoakseen säälistä, että se vapautettaisiin valjaistaan ja saisi hajota kappaleiksi.
Saavuimme kohdakkoin eräälle kukkulalle, jolla oli raunioiksi sortunut vanha kaupunki, ja oli tämä kaupunki muinoinen Jesreel.
Samarian kuningas Ahab (hänen kuningaskuntansa oli sen aikuisiksi sangen laaja, lähes puolet Rhodoksen saaren alasta) asui Jesreelin kaupungissa, joka oli hänen pääkaupunkinsa. Lähellä häntä asui Nabot niminen mies, jolla oli viinamäki. Kuningas pyysi sitä häneltä, ja kun hän ei tahtonut antaa, tarjoutui kuningas ostamaan sen. Mutta Nabot ei suostunut myymäänkään. Niihin aikoihin pidettiin miltei rikoksena luopua perinnöstään millään hinnalla — ja vaikka mies olisikin siitä luopunut, olisi se palannut hänelle tai hänen perillisilleen takaisin seuraavana riemujuhlavuotena. Tämä kaikessa kuninkuudessaan pilattu lapsi lähti silloin ja laskeutui vuoteelleen kasvot seinää kohti ja pahoitteli sitä katkerasti. Kuningatar, joka oli huonomaineinen aikalaistensa kesken ja jonka nimi on vielä meidänkin aikoinamme häväistys ja moite, tuli sisään ja kysyi, mitä hän suri, ja kuningas kertoi. Jesebel sanoi, että hän kykeni sen viinitarhan hankkimaan, ja lähti ja kuninkaan nimessä kirjoitti vääriä kirjeitä ylimyksille ja viisaille ja käski heitä julistamaan paaston ja asettamaan Nabotin korkealle kansan eteen ja hankkimaan kaksi todistajaa vannomaan, että hän oli pilkannut Jumalaa. He tekivät näin ja kansa kivitti syytetyn kaupungin muurin luona, johon hän kuoli. Sitten Jesebel tuli ja kertoi kuninkaalle ja sanoi: Katso, Nabotia ei ole enää — nouse ja ota viinamäki. Ahab otti silloin viinamäen ja meni siihen omistaakseen sen. Mutta profeetta Elija tuli sinne hänen luokseen ja ilmoitti hänelle hänen kohtalonsa ja Jesebelin kohtalon. Ja sanoi, että siinä paikassa, jossa koirat nuolivat Nabotin veren, nuolisivat ne hänenkin verensä — ja hän sanoi myös, että koirat söisivät Jesebelin Jesreelin muurin luona. Kuningas sitten tappelussa kaatui, ja kun hänen vaununsa pyörät pestiin Samarian allikossa, nuolivat koirat veren. Myöhemmin Jehu, joka oli Israelin kuningas, marssi Jesreeliä vastaan erään profeetan käskystä ja toimitti yhden noista vakuuttavista kurituksista, jotka sen ajan ihmisten kesken olivat niin yleisiä: hän tappoi monta kuningasta ja paljon heidän alamaisiaan, ja kun hän tuli tänne, näki hän Jesebelin, joka maalattuna ja hienosti puettuna katsoi ulos ikkunasta, ja hän käski, että nainen heitettäisiin alas hänen luokseen. Eräs palvelija teki niin ja Jehun hevonen tallasi hänet jalkainsa alle. Sitten Jehu meni sisään ja istui aterialle ja vähän ajan kuluttua sanoi: Menkää ja haudatkaa se kirottu nainen, sillä hän on kuninkaan tytär. Säälin henki kuitenkin tuli liian myöhään, sillä ennustus oli jo toteutunut — koirat olivat syöneet hänet, "eikä hänestä enää löydetty kuin kallo ja jalat ja molemmat kädet."
Ahab, vanha kuningas, oli jättänyt jälkeensä turvattoman perheen ja Jehu tappoi orpopoikia seitsemänkymmentä. Sitten hän tappoi kaikki perheen sukulaiset ja opettajat ja palvelijat ja ystävät ja lepäsi töittensä päälle, kunnes oli tullut lähelle Samariaa, jossa hän kohtasi neljäkymmentäkaksi henkeä ja kysyi heiltä, keitä he olivat. He sanoivat olevansa Juudan kuninkaan veljiä. Hän tappoi heidät. Tultuaan Samariaan hän sanoi tahtovansa näyttää, kuinka innokas hän oli Herran puolesta. Hän kokosi yhteen kaikki papit ja asukkaat, jotka palvelivat Baalia, väittäen aikovansa kääntyä siihen uskoon ja toimittaa suuren uhrin. Ja kun ne oli kaikki suljettu paikkaan, jossa eivät voineet puolustaa itseään, surmautti hän heidät kaikki. Sitten Jehu, Herran hyvä palvelija, taas lepäsi töistään.
Palasimme laaksoon ja ratsastimme Ain Jeludin lähteelle. Sitä tavallisesti sanotaan Jesreelin lähteeksi. Se on allikko, satakuntaa jalkaa ristiin ja neljää jalkaa syvä, ja sisäkaltevan kallioriutan alta vuotaa siihen vesivirta. Se sijaitsee suuren erämaan keskellä. Tähän Gideon ennen muinoin pystytti leirinsä. Shunemin takana ovat "midianilaiset, amalekilaiset ja Idän lapset", joita oli "niin paljon kuin heinäsirkkoja. Sekä he että heidän kameelinsa olivat lukemattomat, niiden paljous oli kuin hiekkajyvästen meren rannalla." Joka merkitsee, että heitä oli satakolmekymmentäviisituhatta miestä ja että heidän kuljetusneuvonsa olivat sen mukaiset.
Gideon vain kolmensadan miehen voimalla yllätti heidät yöllä ja seisoi vieressä ja katseli, kun he teurastivat toisensa, kunnes satakaksikymmentätuhatta makasi kentällä kuolleena.
Leiriydyimme Jeniniin yöksi ja nousimme ja lähdimme jälleen liikkeelle yhden aikaan aamulla. Aamun valjetessa kuljimme sen paikan ohi, jossa luotettavimman muistotiedon mukaan on se kaivo, johon veljet heittivät Joosefin, ja puolenpäivän aikaan, kuljettuamme monen vuorenkukkulan poikki, joilla kasvoi viikuna- ja öljypuulehtoja ja joille Välimeri näkyi neljänkymmenen mailin päässä, ja sivuutettuamme monta vanhaa pipliallista kaupunkia, joiden asukkaat vihaisesti mulkoilivat kristittyä kulkuettamme ja ilmeisestikin olivat halukkaat kivittämään meitä, tulimme omituisesti pengermöidyille rumille mäille, jotka ilmaisivat meidän vihdoinkin tulleen Galileasta Samariaan.
Kiipesimme korkealle vaaralle käydäksemme Samarian kaupungissa, josta ehkä oli kotoisin Jaakobin lähteellä Kristuksen kanssa keskustellut vaimo ja josta epäilemättä myös oli tuo kuuluisa hyvä samarialainen. Herodes Suuren mainitaan tehneen tästä paikasta komean kaupungin ja monet tutkijat huomauttavat kahdenkymmenen jalan mittaisten ja kahden vahvuisten karkeitten kalkkikivipylväitten, joita on täällä paljon ja joista melkein kokonaan puuttuu muodon ja koristelun rakennustaiteellinen sulo, todistavan tätä. Vanhassa Kreikassa niitä ei olisi pidetty kauniina.
Tämän leirin asukkaat ovat erikoisen ilkeitä. Päivä tai pari takaperin ne kivittivät kahta meikäläistä pyhiinvaeltajajoukkiota, jotka olivat tämän rettelön aikaan saaneet revolvereitaan näyttelemällä, vaikkeivät aikoneetkaan niitä käyttää — Kaukaisessa Lännessä tuota pidetään "sysmangin" puutteena ja epäilemättä sitä olisi pidettävä älyttömyytenä missä tahansa. Kun mies meidän uusissa territorioissamme laskee kätensä aseelle, tietää hän myös, että hänen tulee sitä käyttää. Hänen tulee käyttää sitä heti paikalla, muutoin hän voi olla varma siitä, että toinen ampuu hänet siihen paikkaan. Nuo pyhiinvaeltajat olivat tutkineet Grimesiä.
Samariassa meillä ei ollut muuta tehtävää kuin ostaa kourittain vanhoja roomalaisia rahoja, jotka maksoivat markan tusina, ja katsella erästä ristiretkeläisten sortunutta kirkkoa ja siinä olevaa holvia, jossa ennen oli ollut Johannes Kastajan maalliset jäännökset. Nämä pyhät jäännökset siirrettiin jo aikoja sitten Genovaan.