Kävimme tietysti Maitoluolassa — siinä Maria jonkun aikaa piili, ennenkuin pakeni Egyptiin. Luolan seinät olivat mustat, ennenkuin hän siihen tuli, mutta kun hän imetti lastaan, putosi permannolle pisara hänen maitoaan ja se muutti paikalla luolan mustat seinät yhtä lumivalkeiksi kuin se itsekin oli. Otimme täältä monta pientä kiven sirua, sillä kaikkialla Itämailla tiedetään hyvin, ettei hedelmättömän vaimon tarvitse muuta kuin niitä huulillaan koskettaa, kun hän paikalla pääsee viastaan. Otimme paljon siruja siinä mielessä, että voisimme tuoda onnen eräille tuttaville perheille.
Lähdimme iltapäivällä Betlehemistä ja jätimme sen kerjäläislaumat ja pyhäinjäännöskaupustelijat ja vietettyämme vähän aikaa Raakelin haudalla kiiruhdimme Jerusalemiin niin nopeaan kuin suinkin. En koskaan ole tuntenut itseäni niin iloiseksi taas kotia päästessäni. En koskaan ole nauttinut levosta niinkuin näinä muutamina viimeisinä tunteina. Matka Kuolleelle merelle, Jordanille ja Betlehemiin oli lyhyt, mutta se oli väsyttävä. Semmoista kärventävää kuumuutta, painostavaa autiutta ja semmoista kaameata karuutta ei varmaankaan voi olla missään muualla maailmassa. Ja semmoista väsymystä!
Yksinkertaisinkin ymmärrys varoittaa minua, että minun pitäisi kirjoittaa tuo tavanmukainen mieluisa vale ja sanoa, että minä vastahakoisesti irtauduin jokaisesta tunnetusta Palestiinan paikasta. Niin sanoo jokainen, mutta minä hiljaisuudessa epäilen jokaisen sanoja, joka sen sanoo. Voisin vannoa hirmuisen valan, etten ole kuullut ainoankaan neljästäkymmenestä pyhiinvaeltajastamme kertaakaan lausuneen mitään semmoista, ja he ovat yhtä hyviä ihmisiä ja yhtä vilpittömästi hartaita kuin kukaan, joka on käynyt täällä ennen. Kotiin tultuaan he kylläkin pian sanovat sen, ja miks'eivät sanoisikin? Heillä ei ole halua nousta sotaan kaikkia maailman Lamartineja ja Grimesejä vastaan. Ei olisi järjenmukaista, että kukaan olisi vastahakoinen luopumaan paikoista, joissa tungeskelevat kerjäläis- ja kaupustelijalaumat melkein puristavat hengen matkamiehestä, riippuen roikkina hänen hihoistaan ja takinliepeistään ja kirkuen ja huutaen hänen korviinsa ja raadellen hänen näköään kauheilla mätähaavoillaan ja epämuodostumillaan, joita he näyttelevät. Iloinen sitä on, kun pääsee lähtemään. Olen kuullut häpeämättömäin ihmisten kiittävän onneaan, kun pääsivät pois rouvain iltamasta, joissa nuoret suloiset neidot parvittain kiusasivat heitä ostamaan. Muuttakaa nämä sulottaret tummiksi akoiksi ja repaleisiksi villi-ihmisiksi ja pankaa heidän pyöristettyjen muotojensa sijaan kuihtuneet mukuraiset känttyrät ja pehmeitten kätten sijaan arpiset rumat epämuodostumat ja ajatelkaa heidän äänensä vakuuttelevan musiikin sijasta vihatun kielen soraäänistä rääkynää ja katsokaamme sitten, kuinka paljon vastahakoista viivyttelyä lähdön hetkellä teistä saisi puristetuksi. Ei, onhan somaa sanoa, että olitte vastahakoinen, ja jättää toisiin aikoihin ne syvät ajatukset, jotka aivoissanne "taistelivat sanoja löytääkseen." Mutta totuus on, että te ette ollut vastahakoinen ja että huomasitte mahdottomaksi ajatella ensinkään — vaikka myöntää täytyy, ettei pidetä arvon mukaisena sanoa sitä eikä runollisenakaan.
Pyhillä paikoilla me emme ajattele; me ajattelemme jälkeenpäin vuoteessamme, kun päivän häikäisevä polte, melu ja elämä ovat hälvenneet, ja vasta mielikuvituksessamme lähdemme yksin menneisyyden muistopaikoille ja herätämme uudelleen eloon muinaisaikain haamut.
XXV LUKU.
Lähtö Jerusalemista — Simson — Saaronin lakeus — Joppe — Simson nahkurin talo — Pitkä pyhiinvaellus päättynyt — Palestiinan maisemain luonne — Kirous.
Kävimme Jerusalemin ympäristössä kaikilla niillä pyhillä paikoilla, jotka olivat jääneet näkemättä, ennenkuin matkustimme Jordanille, ja sitten me kello kolmen aikaan iltapäivällä asetuimme jonoon ja marssimme ulos komeasta Damaskon portista ja Jerusalemin portit sulkeutuivat meille ainaiseksi. Pysähdyimme etäisen mäen laella, loimme vielä viimeisen silmäyksen tuohon ikäarvoiseen kaupunkiin, joka oli ollut meille niin hyvä koti, ja lopullisesti hyvästelimme sen.
Nelisen tuntia kulki matkamme yhtämittaa alamäkeä. Kuljimme kapeaa polkua, joka kulki vuoristo-uomain poikki, ja missä vain voimme, väistimme pitkiä kuormattuja kameeli- ja aasijonoja, ja missä emme voineet, siellä meidän täytyi kestää se kurjuus, että ohi kulkeva kuormasto ruhjoi meidät mäskiksi äkkijyrkkiin kallioseinämiin tai vei nahkan sääristämme. Jack joutui satimeen pari kolme kertaa, Dan ja Moult yhtä usein. Yksi hevosista kompastui pahoin livettävillä kallioilla ja muitten oli vähällä käydä samoin. Kun tämä tie kuitenkin oli yhtä hyvä kuin Palestiinan kaikki muutkin tiet, ehkäpä parhainkin, niin ei ollut syytä valittaa.
Joskus tapasimme rotkoissa reheviä viikuna-, aprikoosi- ja granaattilehtoja ja muuta senkaltaista, mutta useammin maisema oli rosoista, kallioista, vuorista, kolkkoa ja ilman vihannuutta. Siellä täällä oli torneja korkealla rinteillä, jotka näyttivät kerrassaan pääsemättömiltä. Tämä rakennusmain on yhtä vanha kuin Palestiina itsekin, se kun muinaisaikoina tarjosi paremman turvan vihollisia vastaan.
Kuljimme sen puron poikki, josta Daavid sai sen kiven, jolla hän tappoi Goljatin, ja epäilemättä oli siinä silmäimme edessä ihka samainen kenttäkin, jolla tuo kuulu tappelu tapeltiin. Kuljimme maalauksellisten vanhain goottilaisten raunioiden ohi, joiden kivipermannoita monen urhean ristiretkeläisten kannukselliset kantapäät olivat soinnutelleet, ja ratsastimme seudun läpi, jonka asukkaita Simson oli, kuten meille kerrottiin.