Viivyimme koko yön Ramlehin luostarin kunnon munkkien luona ja huomeneksella nousimme satulaan ja ajoimme täyttä laukkaa suuren osan luostarin ja Jaffan eli Joppen välimatkasta, sillä tasanko oli lakea kuin lattia ja kivetön ja tämä sitä paitsi oli viimeinen taipaleemme Pyhässä maassa. Näiden parin kolmen tunnin kuluttua saisimme me ja uupuneet hevoset levätä ja nukkua niin kauan kuin mielemme teki. Tämä oli se lakeus, josta Joosua puhui sanoessaan "aurinko, seiso alallasi Gibeonilla ja sinä kuu Ajalonin laaksossa". Kun aloimme lähestyä Jaffaa, kannustivat kumppanit hevosiaan ja siitä tuli oikein kiihkeä kilparatsastus — jommoista virkistävää huvitusta meillä ei ollut ollut, siitä kuin Azoreilla ratsastimme aaseilla kilpaa.
Saavuimme vihdoin siihen jaloon oranssilehtoon, johon Jaffan itämainen kaupunki on hautaantunut. Kuljimme muurin poikki ja ratsastimme jälleen pitkin kapeita katuja ja eläväin ryysyparvien keskiste ja näimme muitakin näkyjä ja koimme muitakin kokemuksia, jotka jo kauan olivat olleet meille tuttuja. Laskeusimme satulasta viimeisen kerran, ja ulkona redillä näimme ankkurissa laivamme! Pistän tähän huutomerkin, sillä me tunsimme huutomerkin nähdessämme laivan. Pitkä pyhiinvaellus oli päättynyt ja syystä tai toisesta taisimmekin olla siitä hyvillämme.
(Kuvaus Jaffasta luettakoon matkaoppaasta.) Simon nahkuri eli täällä ennen muinoin. Kävimme hänen talossaan. Kaikki pyhiinvaeltajat käyvät Simon nahkurin talossa. Jaffasta Joonas lähti matkaan, kun hän sai käskyn lähteä Niiniveä vastaan profeteeraamaan, ja epäilemättä valaskala jossain tämän kaupungin läheisyydessä ylenantoi hänet huomatessaan, ettei hänellä ollutkaan pilettiä. Joonas oli tottelematon, nurkuva ja moitiskeleva luonteeltaan, jonka vuoksi hänestä tuskin kannattaa vakavasti puhua. Ne parrut, joita käytettiin Salomon temppeliin, tuotiin Jaffaan lautoissa, ja se kapea särkän aukko, josta ne tuotiin rantaan, ei ole tuumaakaan leveämpi eikä hiventäkään vähemmän vaarallinen laivakululle kuin se oli silloin. Niin uneliasta on Palestiinan ainoan hyvän sataman väestö ollut nyt ja aina. Jaffalla on historia ja levoton historia. Turha on sitä etsiä tästä kirjasta. Jos lukija suvaitsee poiketa kiertävään kirjastoon ja mainita minun nimeni, annetaan hänelle kirjoja, joista hän voi Jaffasta lukea mitä täydellisimmät selostukset.
Näin päättyy pyhiinvaellus. Meidän olisi syytä olla hyvillämme siitä, ettemme lähteneet sille saadaksemme silmäinherkuksi viehättäviä luonnon nähtävyyksiä, sillä se olisi meille tuottanut pettymyksiä — ainakin tähän vuodenaikaan. Teoksessa "Elämää Pyhässä maassa" eräs kirjoittaja huomauttaa:
"Vaikka suuri osa Pyhää maata näyttäneekin yksitoikkoiselta ja luotaan torjuvalta ihmisille, jotka ovat tottuneet oman maamme kukkain melkein yhtämittaiseen vihannuuteen, runsaihin jokiin ja vaihtelevaan pintaan, on meidän muistettava, että se epäilemättä näytti aivan toisenlaiselta israelilaisista heidän neljäkymmentä vuotta uupuneina erämaassa kierrettyään."
Minkä me kaikki empimättä myönnämme. Mutta se todella on "yksitoikkoinen ja luotaan torjuva maa", eikä ole riittävää syytä sitä toisin kuvata.
Kaikista kolkkojen maisemain maista, mitä maailmassa on, kuuluu luullakseni Palestiinalle ensi sija. Mäet ovat paljaat, väriltään elottomat, muodoltaan epäkauniit. Laaksot ovat rumia erämaita, joita paartaa heikko, surkean ja voimattoman näköinen kasvullisuus. Kuollut meri ja Galilean meri nukkuvat laajain kukkula- ja tasankoalain keskellä, joilla silmää ei viihdytä ainoakaan miellyttävä väri, ainoakaan huomiota herättävä esine, ei ainoakaan vieno maisemakuva, joka uinuisi purppuraharsoissa tai olisi pilvenvarjojen kirjailema. Ulkopiirrekin on kova, joka sävy terävä, perspektiivi puuttuu, etäisyys ei täällä tuota mitään viehätystä. Se on toivoton, ikävä, mieltä masentava maa.
Pienet kaistaleet ja kolkat siitä mahtavat kuitenkin olla sangen kauniit kevään täydessä vehmaudessa ja sitä kauniimmat, kun niiden ympärillä joka puolella on niin vaikuttavana vastakohtana kauas ulottuva autio elottomuus. Tahtoisin nähdä keväiseen aikaan Jordanin partaat ja Sikemin, Esdraelonin, Ajalonin ja Galilean reunat — mutta silloinkin nämä laikat näyttäisivät vain leikkipuutarhoilta, joita on ylenmäärin pitkin välimatkoin asetettu rannattoman karuuden autiuteen.
Palestiina on verhoutunut säkkikankaaseen ja tuhkaan. Sen yllä vaanii kirouksen lumous, joka on kuihduttanut sen kentät ja kahlehtinut sen toimeliaisuuden. Siinä missä kerran kohosivat Sodoman ja Gomorran katot ja tornit, peittää nykyään lakeutta tuo hymytön meri, jonka katkerassa vedessä ei mikään elävä olento tule toimeen — jonka aallottoman pinnan päällä kärventävä ilma lepää liikkumattomana ja kuolleena — jonka rannoilla ei kasva muuta kuin rikkaruohoja ja hajallisia ruokopehkuja ja tuota petollista hedelmää, joka lupaa virkistystä halkeileville huulille, mutta koskettaessa muuttuu tuhkaksi. Nasaret on hävinnyt ja sillä Jordanin kaalamolla, jonka poikki Israelin joukot ilolauluin kulkivat Luvattuun maahan, tapaa nykyään vain erämaan omituisten beduiinien likaisen leirin. Kirottu Jeriko on nykyään sortuvana rauniona, aivan samanlaisena, joksi sen Joosuan ihmetyö jätti enemmän kuin kolmetuhatta vuotta takaperin. Betlehemillä ja Betanialla ei köyhyydessään eikä alennuksessaan ole nykyään mitään, joka muistuttelisi niiden kerran tunteneen Vapahtajan läsnäolon korkean kunnian. Se pyhä paikka, jossa paimenet yöllä vartioivat laumojansa ja missä enkelit lauloivat "maassa rauha, ihmisille hyvä tahto", ei tunne ainoankaan elävän olennon läsnäoloa eikä sillä ole ainoankaan silmälle mieluisan piirteen siunausta. Kuuluisa Jerusalem itsekin, historian suurin nimi, on menettänyt kaiken entisen suuruutensa ja on muuttumassa köyhälistön kyläksi. Siellä ei enää ole Salomon rikkauksia, jotka herättäisivät vierailevain itämaisten kuningattarien ihailua. Ihmeteltävä temppeli, Israelin ylpeys ja kunnia, on mennyt ja ottomaaninen puolikuu on kohotettu sille paikalle, johon tuona maailman aikakirjain muistettavimpana päivänä pyhä risti pystytettiin. Kuulu Galilean meri, jolla Roomalla ennen oli laivastoita ja jolla Vapahtajan opetuslapset purjehtivat haaksilla, on jo kauan ollut sekä sodan että kaupan miesten hylkäämä ja sen rannat ovat vaikenevaa erämaata. Kapernaum on muodoton raunio, Magdala arabialaisten kerjäläisten koti, Betsaida ja Korasin ovat hävinneet maan pinnalta ja niitä ympäröivät autiot paikat, joissa tuhannet ihmiset kerran kuulivat Vapahtajan puhetta ja söivät ihmeleipää, nukkuvat yksinäisyydessä, jota vain petolinnut ja kiertelevät ketut häiritsevät.
Palestiina on erämaata ja sulotonta. Ja kuinka se muuta olisikaan?
Voiko Jumaluuden kirous kaunistaa maata?