Lähtö Cadizista — Ansaittu ojennus — Kaunis Madeira — Tabu
— Ihanat Bermudat — Englantilaiset tervetuliaiset — Hyvästit
"ystävillemme bermudalaisille" — Matka-arkut kuntoon, koti lähestyy
— Ensimmäinen tapaturmamme — Pitkä retkemme päättymässä — Kotona
— Amen.
Kymmenen tai yhdentoista aikaan saavuimme eräänä aamuna Cadizissa aamiaiselle. Meille kerrottiin laivan jo olleen satamassa pari kolme tuntia. Meille tuli kiire. Laiva ei karanteenin vuoksi voinut odottaa kuin vähän aikaa. Pääsimmekin pian laivaan ja ennen tunnin kuluttua vaipuivat valkoinen kaupunki ja Espanjan miellyttävät rannat aaltoihin ja katosivat näkyvistä. Emme ainoankaan maan olleet nähneet hälvenevän silmistämme niin kaihomielin.
Meluisassa julkisessa kokouksessa oli pääsalongissa jo aikoja sitten päätetty, ettei lähdettäisi Lissaboniin, koska meitä siellä varmaan odotti karanteeni. Me teimme aina, vanhaan hyvään kansalliseen tapaan, yleisissä kokouksissa päätöksen, kun oli ohjelmasta joku valtakunta huikattava toiseen tai muuta yhteistä tehtävä, jopa ruoan huonouden ja pyyhinliinain vähyyden moittimiseen saakka. Mieleeni muistuu nyt muuan valitus, jonka eräs matkustajista teki keittopuolta vastaan. Kahvi oli kolmen viikon ajan käynyt yhä katalammaksi ja katalammaksi, kunnes se lopulta oli kerrassaan lakannut olemasta kahvia ja käynyt vain värinsä muuttaneeksi vedeksi — niin tämä henkilö sanoi. Hän sanoi sen olevan niin heikkoa, että se kupin laidoilla oli tuumaa syvältä läpinäkyvää. Kun hän eräänä aamuna lähestyi pöytää, huomasi hän tuon läpinäkyvän reunan — hänellä kun oli niin erikoisen tarkat silmät — paljon ennen kuin hän ennätti tuolinsakaan luo. Hän palasi takaisin ja äänekkäästi valitti asiasta kapteeni Duncanille. Sanoi, että kahvi oli kelvotonta. Kapteeni näytti omaansa. Se näytti välttävän hyvältä. Typerä kapinoitsija suuttui silloin vielä entistäänkin enemmän, kuuluttaen julkisesti, että kapteenin pöytää suosittiin laivan muihin pöytiin verraten. Hän pyörähti takaisin ja otti kuppinsa ja laski sen kapteenin eteen voitonriemuisena ja sanoi:
"Maistakaapa tuota sekoitusta, kapteeni Duncan."
Kapteeni haistoi — maistoi — hyvänsuopeasti hymyili — sitten sanoi:
"Se on ala-arvoista — kahviksi — mutta vallan mukiinmenevää teetä."
Nolostunut kapinoitsija haistoi, maistoi ja palasi tuolilleen. Hän oli auttamattomasti osoittanut aasimaisuutensa koko seuran edessä. Hän ei tehnyt sitä toiste. Sen jälkeen hän tyytyi asioihin semmoisinaan. Se henkilö olin minä.
Laivalla alkoi taas vanha elämänlaatu, kun maa katosi näkyvistä. Päivän toisensa jälkeen se jatkui samana, toinen päivä oli tarkkaan toisensa näköinen ja minulle ne kaikki olivat miellyttäviä. Vihdoin kävimme ankkuriin Funchalin avoimelle redille Madeiran kauniin saaren edustalle.
Sen vuoret näyttivät ylenmäärin kauniilta vehmaan vihannuuden peittäminä, laavariuttain ruodoittamina, täpläisinä valkoisista taloista, syväin, tummanpurppuraisten rotkojen uurtamina, valtavat rinteet helottaen auringon paisteessa ja taivaan ajelehtivain laivastojen varjoista kirjavina ja tämän suurenmoisen taulun arvoisena kruununa avaruutta kohti ponnistavat huiput, joiden otsia pilvien laahustavat reunat lakaisivat.
Mutta meitä ei laskettu maalle. Olimme siinä koko päivän ja katselimme ja sätimme sitä ihmistä, joka karanteenin keksi, pidimme puolen tusinaa yleistä kokousta, ahdoimme ne täyteen keskeytettyjä puheita, ehdotuksia, jotka hylättiin kapaloonsa, muutosehdotuksia, joista ei tullut mitään, ja päätöksiä, jotka kuolivat sulasta uupumuksesta koettaessaan saavuttaa kokouksen hyväksymisen. Yöllä lähdimme matkaan.