Keskimäärin pidimme neljä yleistä kokousta viikossa matkalla ollessamme — me näytimme aina olevan tässä suhteessa ankarassa hommassa, ja kuitenkin niin usein näkö petti, että aina kun pitkäin väliaikain jälkeen pääsimme onnellisesti päätökseen asti, oli se yleisen ilon aihe ja lippu vedettiin mastoon ja ammuttiin kanuunalla.
Kuluivat päivät — ja yöt. Ja sitten ylenivät merestä kauniit Bermudat. Laskimme koukkuiseen väyläkanavaan, ohjailimme sinne ja tänne kirkkaitten kesäisten saarien keskellä ja asetuimme vihdoin lepoon Englannin lipun suojaan ja olimme tervetulleet. Täällä, jossa vallitsi sivistys ja äly espanjalaisen ja italialaisen taikauskon, lian ja koleeran pelon asemesta, emme olleet yöpainajaisia. Muutama päivä saariston tuulivilpaissa lehdoissa, kukkatarhoissa, koralliluolissa ja sen kauniit näköalat sinisille vesille, joita mutkaili sinne ja tänne, katoili ja jälleen ilmestyi kirkkaan vehmaitten tiheäin lehväseinäin keskelle, palauttivat ennalleen tarmomme, jota pitkällinen torkkuminen valtamerellä oli raukaissut, ja vahvistivat meitä lopullista retkeämme varten — tuota pientä tuhannen mailin trippiämme varten New Yorkiin — Amerikkaan — KOTIIN.
Lausuimme jäähyväiset "ystävillemme bermudalaisille", kuten ohjelmassamme sanottiin — suurin osa niistä, joitten, lähintä tuttavuutta teimme, oli neekereitä — ja etsimme taas ulappain suosiota. Sanoin suurin osa. Me tunsimme enemmän neekereitä kuin valkoisia, koska meillä oli paljon pesua, mutta valkoisten kesken saimme muutamia mitä parhaita ystäviä, joita mieluisa velvollisuutemme on kauan säilyttää kiitollisessa muistossa.
Laskimme ulapalle ja siitä hetkestä päättyi kaikki laiskottelu. Semmoista yleistä kokoilua, yleistä hyttien etsiskelyä ja arkkujen pakkausta emme olleet nähneet siitä, kun laskimme ankkuriin Beirutin satamassa. Jokainen oli hommassa. Kaikista ostoksista oli tehtävä luettelot ja niihin kirjoitettava hinnat, jotta tullaus olisi helpompi. Kaiken päivää jatkui puuhaa ja epäjärjestystä.
Ja nyt sattui ensimmäinen tapaturmamme. Eräs matkustaja myrskyisenä yönä juoksi välikannella käytävää pitkin, jolloin hänen jalkansa tarttui huolimattomuudesta auki jätetyn oven rautaiseen hakaan ja hänen sääriluunsa nilkan kohdalta katkesi. Se oli ensimmäinen vakava tapaturmamme. Olimme matkustaneet paljon yli kahdenkymmenen tuhannen mailin maata ja merta ja monessa rasittavassa ilmastossa, ilman että ainoakaan oli loukkaantunut tai vakavasti sairastunut ja ilman että kuudenkymmenenviiden matkustajan kesken oli sattunut ainoatakaan kuoleman tapausta — vanhin oli 70 vuoden ikäinen. Hyvä onnemme oli ollut ihmeteltävä. Muuan merimiehistä oli Konstantinopolissa eräänä yönä hypännyt mereen, eikä häntä sen koommin nähty, mutta epäiltiin hänen karanneen, ja olihan joka tapauksessa mahdollista, että hän saavutti rannan. Mutta matkustajain luettelo oli täydellinen. Luettelosta ei puuttunut ainoatakaan nimeä.
Vihdoin me eräänä miellyttävänä aamuna laskimme New Yorkin satamaan, kaikki kannella ja kaikki puettuina kristittyihin vaatteihin — erikoisen käskyn johdosta, sillä eräillä tahoilla oli salaisia haluja esiintyä turkkilaisina — ja odottavain ystäväin viuhtoessa nenäliinoillaan tervetuloaan pyhiinvaeltajat panivat merkille kannen täräyksen, joka ilmoitti laivan ja rantasillan jälleen paiskanneen kättä toisilleen, ja pitkä omituinen matkamme oli päättynyt. Amen.
JÄÄHYVÄISSANA.
Vuosi saa pian kuluneeksi siitä kun tämä huomattava toivioretki päättyi. Ja istuessani täällä kotona San Franciscossa ja ajatellessani tekee minun mieleni tunnustaa, että päivä päivältä ovat muistoni retkestämme käyneet yhä mieluisammiksi, sitä mukaa kuin matkan ikävät elämykset, jotka ovat niihin kietoutuneet, toinen toisensa jälkeen ovat mielestäni haihtuneet — ja jos "Quaker City" nyt jälleen nostaisi ankkurinsa lähteäkseen aivan samalle retkelle, niin ei mikään olisi minulle mieluisempaa, kuin jälleen lähteä matkustajana mukaan. Saman kapteenin ja samain pyhiinvaeltajainkin, samain synnintekijäinkin keralla. Olin mitä parhaissa väleissä kahdeksan tai yhdeksän retkeläisen kanssa (he ovat yhä vieläkin vankkoja ystäviäni) ja muittenkin kanssa puhelusuhteissa. Olen ollut merellä aivan riittävästi tietääkseni, että tämä oli sangen hyvä keskimäärä. Sillä pitkä merimatka sekä paljastaa ihmisestä kaikki häjyt puolet, mitä hänessä on, liioittelee niitä, että kohottaa pinnalle vielä muitakin, joita hän ei osannut itsessään aavistaakaan, jopa luo aivan uusiakin. Kahdentoista kuukauden merimatka tekisi tavallisesta ihmisestä kerrassaan häjyyden ihmeen. Toiselta puolen, jos kenessä on hyviä ominaisuuksia, niin harvoin henki saa häntä osoittamaan niitä laivalla, ei ainakaan erikoisen tarmokkaasti. Nyt tiedän, että pyhiinvaeltajamme maalla ovat miellyttävää vanhaa väkeä. Ja tiedän senkin, että he olisivat hauskempia, jos lähtisimme yhdessä toiselle matkalle, ainakin jonkun verran hauskempia kuin suurella retkellämme, ja minä sen vuoksi arvelematta sanon, että mielihyvällä lähtisin heidän kanssaan uudelle retkelle. Ainakin voisin muutamain vanhain ystäväini keralla nauttia elämästä. Ja he voisivat samoin nauttia elämästä omain klikkiensä keralla — matkustajat aina jakautuvat klikkeihin, kaikilla laivoilla.
Ja sanon tässä, että mieluummin lähden huviretkelle Metusael-seurankin kanssa, kuin yhtä mittaa vaihdan laivaa ja seuraa, kuten ihmisten täytyy tehdä tavalliseen tapaan matkustaessaan. Nämä viimeksimainitut aina surevat jotain toista laivaa, jossa ovat olleet, jonka ovat jättäneet, ja toisia matkatovereita, jotka eroavat reitit ovat heiltä vieneet. He alkavat pitää laivasta, vasta kun se pitää vaihtaa toiseen, ja he kiintyvät miellyttävään matkatoveriin vain menettääkseen hänet. He saavat kokea tuon kolkoimman kaikista elämyksistä, että ovat vieraalla laivalla vieraitten ihmisten seurassa, jotka eivät heistä, vähääkään välitä, ja joka kuukausi saavat yhä uudelleen ja uudelleen kokea vieraitten laivaupseerien nolailut ja vieraitten palvelijain hävyttömyyden. Ja heidän täytyy vielä kärsiä, tuo arkkujenkin purkaus- ja pakkauskurjuus — monien tullitarkastusten harmilliset rettelöinnit — ja huolet matkatavarain lähetyksestä maateitä paikasta paikkaan. Mieluummin lähden laivaretkelle vaikka kokonaisen patriarkkabrigadin kanssa, kuin antaudun näihin kärsimyksiin. Meidän ei tarvinnut pakata arkkujamme kuin kahdesti — New Yorkista lähtiessämme ja sinne palatessamme. Aina maaretken alkaessamme laskimme, montako päivää viipyisimme retkellä ja mitä kaikkia vaatteita tarvitsisimme, laadimme laskumme matemaattisen tarkasti, pakkasimme kapsäkin tai pari sen mukaisesti ja jätimme arkut laivaan. Valitsimme toverimme vanhoista koetuista ystävistämme ja lähdimme heidän kanssaan. Emme koskaan olleet riippuvaisia vieraista tovereita etsiessämme. Meillä oli usein tilaisuus sääliä amerikkalaisia, joita näimme ikävissään vieraitten kanssa matkustamassa ilman ainoatakaan ystävää, jonka kanssa vaihtaa sanaa harmista ja iloista. Aina palatessamme joltain maamatkalta etsimme katseellamme ensimmäiseksi etäisyydestä laivaamme, ja kun näimme sen ankkurissaan pyörimässä, lippu mastossa, tuntui meistä aina samalta kuin palaavasta matkamiehestä kotinsa nähdessään. Laivaan astuessamme huolemme hälvenivät, vastuksemme siihen päättyivät, sillä laiva oli meille koti. Aina meitä odotti sama tuttu hyttimme, jossa tunsimme olevamme turvassa, rauhassa ja hyvässä korjuussa kaikin puolin.
En huomaa mitään moitteen syytä retkemme johdossa. Ohjelma suoritettiin uskollisesti — asia, joka hämmästytti minua, sillä tavallisesti suuret yritykset lupaavat mahdottoman paljon enemmän kuin aikaansaavat. Olisi hyvä, jos tämmöinen retki voitaisiin saada aikaan joka vuosi ja siitä tulisi säännöllinen järjestelmä. Matkustaminen on tuhoisaa ennakkoluuloille, hurskastelulle ja ahdasmielisyydelle ja meilläkin on paljon ihmisiä, joille se tästä syystä tulisi kipeään tarpeeseen. Laajoja, terveitä ja ihmisrakkaita käsityksiä ihmisistä ja asioista ei hankita siten, että koko elinaika nuhjastellaan jossain pienessä nurkkakunnassa.