"S'on tunnustus!" keskeytti kuningas. "Siis he tahtovat ruoskia teitä, nuo sydämmettömät konnat! Mutta ei, te ette saa itkeä, minä en sitä kestä. Rohkeutta vain! — minä pääsen täältä kohta omilleni jälleen, pelastaakseni teidät heidän hampaistaan. Ja sen minä teen!"
Kun kuningas heräsi seuraavana aamuna, olivat naiset poissa.
"He ovat pelastetut!" sanoi hän iloissaan. "Mutta voi minua! — he olit lohduttajani täällä."
Kumpikin heistä oli jättänyt hälle muistoksi palasen silkkinauhasta, joka oli neulalla kiinnitetty hänen vaatteisiinsa. Hän sanoi aina tahtovansa kantaa näitä muistoja sekä että hän piammiten etsisi nämä kalliit, hyvät ystävät ja ottaisi heidät suojelukseensa.
Juur nyt tuli vartia sisään muutamain käskynalaisten kanssa ja komensi vangit pihalle. Kuningas tuli ylenmäärin iloiseksi — olihan suorastaan siunaus saada tervehtiä sinertävää taivasta taasen ja hengittää raitista ilmaa vielä kerran. Hän torasi ja nuhteli palkkaväen hitaisuutta, mutta tulipa viimein hänenkin vuoronsa. Hän päästettiin kahleistansa ja käskettiin Hendonin kanssa seuraamaan muita vankeja.
Neliskulmainen piha oli kivitetty ja taivas avoinna. Vangit astuivat sinne holvikattoisen, muuratun käytävän kautta ja asetettiin seisomaan selkä seinää vasten. Köysi pingoitettiin heidän eteensä, ja myöskin vartiat olit pitämässä heitä paikalla. Aamu oli kylmä ja kolkko, ja hieno lumi jot' oli tullut yöllä, verhosi avaran, tyhjän paikan ja lisäsi sen muutenkin kamalaa piirrettä. Silloin tällöin puhalsi talvinen tuulenpuuska pihan poikki ja ajoi lumen lentämään pyörteinä sinne tänne.
Keskellä pihaa seisoi kaksi naista, sidottuina paaluihin. Yhdellä silmäyksellä tunsi kuningas molemmat kunnolliset ystävänsä. Hän kauhistui ja sanoi itsekseen: "Voi, he eivät siis olekkaan päässeet vapaiksi, niinkuin mä luulin. Nämäkö nyt ovat ruoskittavat? — ja Englannissa? Voi, mikä häpeä! Elämmekö pakanuuden ajassa? Vai kristityssä Englannissa? He ovat siis ruoskittavat. Ja minä, jota he ovat lohduttaneet ja hellästi hoiventaneet, minä saan katsoa päältä, kun tätä kurjaa vääryyttä tehdään. Se on toki ihme, sula ihme, että minä, joka olen kaiken vallan lähde tässä laveassa kuningaskunnassa en voi heitä suojella. Mutta olkoot nämä konnat varuillaan, sillä se päivä on tuleva, jolloin minä vedän heidät ankaraan tiliin teoistansa. Jokaisesta lyönnistä, kun he nyt antavat, saavat he silloin tuta sata sijaan."
Suuri portti kävi seppo selälleen, ja joukko kansalaisia syöksi sisään. He kasaantuivat noiden molempain naisten ympärille ja kätkivät täten näitä näkymästä kuninkaalle. Eräs pappi astui paikalle ja tunkeusi väkijoukon läpi, eikä häntäkään enää näkynyt. Kuningas kuuli nyt puhuttavan, edes ja takaisin, kuin olisi tehty kysymyksiä ja vastattu niihin, mutta mitä sanottiin hän ei voinut eroittaa. Sitten seurasi siellä hälinää ja valmistusta, vanginvartiat kulkivat ehtimiseen edes ja takaisin sen väkijoukon läpi, joka seisoi toisella puolen sidottuja naisia; ja tämän kaiken tapahtuessa valtasi vähitellen väkijoukon syvä juhlallinen äänettömyys.
Nyt jakaantui komennosta joukko ja vetäytyi taaksepäin, ja kuningas näki näytelmän, joka sai veren jäätymään hänen jäsenissään. Läjä polttoaineita oli koottu naisten ympäri ja mies polvillaan sitä sytyttämässä!
Naiset kallistivat päänsä ja peittivät kasvojansa käsillään. Keltaiset liekit rupesit liehumaan räiskyvistä, rytisevistä sytykkeistä, ja siniset savupylväät nousivat niistä ilmaan. Pappismies kohotti kätensä ja alkoi rukoilla — silloin, juur silloin tuli kaksi nuorta tyttöä lennähtäen suuresta portista pihaan; he kurottivat kirkuvan kiljunnan ja syöksivät suorastaan roviolle palavain naisten syliin. Heti paikalla vartiat tempasivat heidät pois, ja toista heistä pidettiin lujasti kiinni, mutta toinen repeytyi irti sanoen tahtovansa kuolla äitinsä kanssa, ja ennenkun ennättivät häntä estää, oli hän jo kietonut kätensä äitinsä kaulaan. Hän siepattiin pois uudestaan, ja hänen hameensa oli syttynyt palamaan. Kaksi tai kolme miestä piteli häntä, ja palava osa hänen hameestaan revittiin irti ja viskattiin leimuavana menemään; yhä hän ponnisti irti sanoen jäävänsä yksin maailmaan nyt, joll'ei saisi kuolla yhdessä äitinsä kanssa. Molemmat tytöt kirkuivat yhä ja kamppailivat vapautensa puolesta; mutta tämän metelin hukutti äkkiä sydäntä särkevä kiljunta kuoleman-kamppausta kärsivien puolelta, — kuningas käänsi silmänsä mielettömistä tytöistä roviolle; sitten hän kääntyi poispäin ja nojasi tuhankarvaiset kasvonsa seinämuuria vasten eikä nähnyt mitään enää. "Mitä olen silmäillyt tässä lyhyessä hetkessä," sanoi hän, "ei ikinä lähde muististani, vaan pysyy siihen painettuna aina; ja minä olen sen näkevä päivin ja uneksiva siitä öisin, kunnes kuolen. Jospa oisin ollut sokea tällä hetkellä!"