Edvard kuninkaana.
Miles Hendon oli koko joukon ihantava nähdä jo ennen hänen jouduttuaan meteliin Londonin sillalla — hän oli vielä ihantavampi päästyään siitä. Hällä oli ainoastaan vähän rahaa sinne tullessaan, mutt' ei penniäkään siirryttyään sieltä pois. Taskuvarkaat pesivät hänet puti puhtaaksi.
Mutta vähät siitä, kun hän vain voi löytää poikansa. Sotamiehenä ollen ei hän koskaan jättänyt tehtäväänsä sattumuksen varaan, vaan ryhtyi aina sotaretkeensä tarkan suunnitelman mukaan.
Mitä nyt poika luultavimmin tekisi? Minnekkä hän luultavasti lähtisi? Hyvä — arvasi Miles — hän tietysti menee entisiin hökkeliinsä, sillä sellainen on mielenvikaisten tapa, kun heillä ei ole kotia, ei turvaa ja niin sitä kait viisaatkin tekevät. Ja missä olit nuo hänen entiset tyyssijansa? Hänen repaleensa, otettuna yhteen sen alhaisen roiston kanssa, joka näkyi tuntevan hänet ja joka tahtoi olla hänen isänsäkin, osoittivat, että hänen kotinsa oli jossakin Londonin köyhimmässä ja kurjimmassa korttelissa. Kävisikö siis hänen etsimisensä vaikeaksi tai pitkäksi? Ei, se tulisi varmaankin yhtä helpoksi kuin lyhyeksi. Miles ei tahtonut ajaa takaa poikaa, vaan ainoastaan ajaa jotain ihmistelmettä takaa. Keskellä paksua parvea tai pienessä semmoisessa löytäisi hän varmaankin ennemmin tai myöhemmin pienen ystävänsä; ja rahvas, jonka sappi aina syhyi, kai — - huviksensa muka — kiusaisi ja ärsyttäisi poikaa, joka tavallisuuden mukaan olisi julistettava kuninkaaksi. Silloin Miles Hendon suorastaan rampauttaisi muutamat moskaväestä ja ottaisi pienen suosikin hoiviinsa ja hoiventaisi ja hellittelisi häntä sydämmin ja sanoin, eikä mikään enää ajaisi heitä erilleen tässä elämässä.
Niin Miles siis ryhtyi etsintäänsä. Tunti tunnilta poljeskeli hän takakadun toisensa perästä, lokaisia kujia, etsien läpi jokaisen ihmisjoukon ja -telmeen, joita olikin loppumattomiin asti, mutta ei vaan merkkiäkään pojasta. Tämä tosin suuresti kummastutti Miles'ia, mutt' ei suinkaan masentanut häntä. Mikäli hän voi nähdä, ei ollut mitään vikaa hänen suunnittelussaan; ainoa oli se, että sotaretki varmaankin oli käypä pitkäksi, kun hän päin vastoin oli luullut sen jäävän lyhyeksi.
Päivän vihdoinkin noustessa oli hän kulkenut monta penikulmaa[16] ja etsiskellyt monen ihmisjoukon läpi, mutta ainoana tuloksena siitä oli se, että hän oli jotenkin väsynyt, melkoisesti nälissään ja hirveän uninen. Hän tunsi kyllä aamiaisen puutetta, mutt' ei voinut sitä millään tavoin hankkia. Ryhtyä kerjäämiseen, se ei maittanut; panna miekkaansa panttiin, se ei kelvannut hänen kunnialleen; kyllä voi hän tulla toimeen ilman jotakuta vaatettaan, — kyllä, mutta yhtä helposti voi hän löytää ostajan jollekin taudille kuin moisille vaatteille.
Puolipäivän aikaan hän vielä vaelteli kaiken sen moskan seassa, joka seurasi kuninkaan juhlakulkuetta; sillä hän arvasi, että tämä kuninkaallinen prameus vetäisi puoleensa hänen pientä mielenvikaista poikaansa. Hän seurasi kulkuetta koko tuon pitkän, mutkaisen matkan Londonin katuja, aina Westminster'iin ja Abbey'hin asti. Hän tunkeutui sinne tänne väkijoukkojen läpi, joka oli kokoontunut läheisyyteen pitkän aikaa. — Viimein meni hän tiehensä hämillään ja hämmästyneenä, aprikoiden pitkin päätänsä ja kokien etsiä jotakin keinoa sotasuunnitelmansa parantamiseen. Viimeinkin herätessään haaveiluistaan näki hän kaupungin kaukana takanansa ja päivän kulumassa. Hän oli joen varrella maalla; seutu oli kauniita maatiloja täynnä — ei juur sitä laatua, joka tervehtisi vaatteita kuin hänen.
Ei ollut ensinkään kylmä. Sentähden hän pani pitkälleen maahan erään pensasaidan suojaan, levätäkseen ja ajatellakseen. Mutta uneliaisuus rupesi pian laskeutumaan hänen aistimilleen, etäinen ja uupunut tykkien ääni tuli tuulahdellen hänen korviinsa, ja hän sanoi itsekseen: "Uusi kuningas on kruunattu" ja vaipui kohdastaan uneen. Siitä olikin jo neljättäkymmentä tuntia kun hän oli unta maistanut. Hän ei herännyt ennenkuin seuraavana aamupäivänä myöhään.
Hän nousi ylös kangistuneena ja kontistuneena ja puoleksi nälistyneenä, peseytyi joella, hillitsi himoavan vatsansa parilla kulauksella vettä ja lähti nahjustamaan Westminster'iin päin, mutisten itsekseen tuhlaamastaan kalliista ajasta. Nälkä toi hänelle nyt uuden suunnitelman; hän kokisi päästä vanhan sir Humphrey Marlow'in puheille ja lainata häneltä muutaman markan ja — mutta siinäkin oli kylliksi suunnitelmaa vastaiseksi; sitten olisi aikaa sen laventamiseen, kun tämä ensimmäinen tuuma oli pantu toimeen.
Kello yhdentoista aikaan läheni hän palatsia; ja vaikka joukko hienoa väkeä oli hänen ympärillään, liikkuen samaan suuntaan kuin hänkin, ei hän kuitenkaan jäänyt huomaamatta — hänen pukunsa piti siitä huolen. Hän tähysti nyt tarkasti näiden ihmisten kasvoja toivoen löytävänsä hyväntahtoiset, joiden omistaja suostuisi viemään hänen nimensä ja asiansa vanhan päällikön luo — sillä itse hän ei tietysti saattanut tuumiakaan pääsyä palatsiin.