"Kun tilaa oli tehty, astui sisään eräs parooni ja eräs kreivi, jotka Turkin tavan mukaan oli puettu pitkiin kauhtanoihin, kullalla jauhoitettuihin. Päässään oli heillä tulipunaiset samettihatut, ja he olit vyötetyt kahdella miekalla, jotka riippuivat pitkissä kullatuissa nuorissa. Lähinnä heidän perästään tuli toinen parooni ja toinen kreivi kahdessa pitkässä keltaisessa satiinikaapussa, jotka oli reunustettu valkoisella satiinilla, ja jokaisessa kaarrossa valkoista oli kaarto tulipunaista satiinia Venäjän tavan mukaan; heillä oli harmaat turkkilakit päissään ja kummallakin kirves kädessään ja jalassa kengät, joiden jalanpituiset kärjet oli kierretty ylöspäin. Ja heidän perästään tuli ritari, sitten lordi Yliamiraali ja hänen kanssaan viisi aatelismiestä, puettuna punaiseen samettiin, joka oli leikattu kaarteelle sekä edestä että takaa solisluuhun saakka ja rinnalla punottu hopeaketjuilla; tämän yllä kantoivat he lyhyitä vaippoja punaisesta silkistä ja päässään hattuja fasaanisulilla. Nämä oli puettu Preussin tapaan. Tulisoitonkantajat, noin sata luvultaan, olit puetut punaiseen ja viheriään satiiniin ja heillä oli, kuten Moorilaisilla, mustat kasvot. Sitten tuli valepukuinen mörkö. Sitten lemmenlaulajat, jotka niinikään olit valepuvussa ja tanssivat; ja lordit ja ladyt tanssivat myöskin hurjasti, että heitä oli sangen hupaista katsella."
Ja samalla kun Tom korkealta paikaltaan kummastellen katseli tätä "villiä" tanssia ja ihasteli koreita pukuja, jotka pyörivät kuin värit kaunolasissa, ja iloisien tanssijain kiepottavia liikkeitä, — samalla seisoi pieni repaleinen, mutta oikea Wales'in prinssi julistamassa oikeuksiaan ja kärsimäänsä vääryyttä; hän paljasteli pettäjän ja vaati, että Guildhall'in portit avattaisiin hälle! Väkijoukolla oli hirveän hauskaa tästä välitapauksesta, ja ihmiset tuuppivat toisiaan ja kohoittivat niskojaan kuin kurki nähdäkseen pientä metelöitsijää. Tuosta rupesivat he jo pilkkaamaan häntä ja pitämään häntä narrinaan, ärsyttääkseen häntä vielä tulisempaan ja vielä huvittavampaan raivoon. Harmin kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, mutta hän piti paikkansa ja uhmasi roistoväkeä oikein kuninkaallisesti. Uutta ivaa ja pilkkaa tuli, ja sepä sai hänet lopuksi huudahtamaan —
"Sanon sen teille vieläkin, te sivistymättömät roistot, minä olen Wales'in prinssi! Ja jos olenkin hyljättynä ja ilman ystävää tässä, ilman ketään, joka puolustaisi minua tai auttaisi minua hädässä, niin minä en kuitenkaan aio luopua paikastani, vaan puolustaa sitä!"
"Prinssi tai et, s' on mulle yhdentekevää, sinä oot kuitenkin kelpo poika, etkä enää ilman ystävää myös. Täss' oon minä ja vahvistan sanas; ja muista mitä mä sanon, että sull' olisi voinut olla huonompi ystävä kuin Miles Hendon, eikä sun olisi tarvinnut vaivata sääriäs hakemalla häntä. Anna nyt pienen leipäläpes levätä, poikaseni. Minä puhun näiden kurjain katurottain kieltä kuin oisin syntynyt heistä."
Puhuja oli jonkinmoinen Don Caesar de Bazan vaatteissa, katseessa ja ryhdissä. Hän oli pitkä, vahva ja jäntevä. Hänen költerinsä ja housunsa olit arvokkaasta aineesta, mutta kulunneet ja nukkavierut, ja niiden kultaiset reunanuorat oli surullisesti tahrautuneet; hänen kauluksensa oli kurtistunut ja rikkinäinen; höyhentöyhtö hänen rällähatussaan oli poikki ja näytti likaiselta eikä herättänyt kunnioitusta; hänen vyötäisillään riippui pitkä pistomiekka ruosteisessa rautahuotrassa; hänen korskea ryhtinsä leimasi hänet heti kierteleväksi sotaraakiksi. Tämän haaveellisen kummituksen puhe vaikutti kuulijoissa naurun ja irvistelyn räjähyksen. Joku joukosta huusi: "Kas siinä toinen prinssi!" "Piä suus, kenties on hän vaarallinen." "Voi kuinka hän mulkoilee — ka hänen silmiään!" "Ottakaa poika hältä pois — hevoslampeen hänen pentunsa!"
Heti paikalla mies joukosta kävi käsiksi prinssiin, tämän autuaallisen ajatuksen toteuttamiseksi; mutta yhtä nopeasti lensi vieraan miekka tupestaan ja hyökkääjä vaipui maahan hyvin suunnatusta iskusta sen litteäpuolella. Huusi nyt, kun huusikin, pari tusinaa ääntä: "tappakaa se koira! tappakaa! tappakaa!" ja rahvas tuuppi soturin päälle, joka vetäysi erästä muuria vasten ja alkoi kuin hullu sivaltaa ympärilleen pitkällä aseellansa. Hänen uhrejansa sätkytteli jo sinne ja tänne, mutta rahvasta valui heidän kaatuneitten ruumistensa yli ja syöksähti vihan vimmalla sankaria vastaan. Hänen päivänsä olit päättymäisillään, hänen perikatonsa lähenemäisillään, kun yhtäkkiä kuului torvien toitotus ja ääni huusi: "Tie auki kuninkaan lähettiläälle!" ja joukko ratsastajia laukkasi rahvasta vastaan, joka pakeni paikalta minkä jalat jaksoi. Urhoollinen vieras sieppasi prinssin syliinsä ja oli pian turvassa vaarasta ja väkijoukosta.
Palatkaamme nyt Guildhall'iin. Yhtäkkiä kaikui juhlien ja juominkien remuavan riemun ylitse merkkitorven kirkas toitotus. Paikalla tuli hiiren hiljaisuus; sitten yksinäinen ääni — tuon kuninkaan lähettilään ääni alkoi pillittää julistusta, jota väkijoukko korvat pystyssä kuulteli.
Loppusanat, juhlallisesti lausutut, oli —
"Kuningas on kuollut!"
Kuten yhteisestä päätöksestä kallistui kaikkien päät rinnoille. Hetkisen aikaa oltiin niin; mutta sitten pantiin miehissä polvilleen, kädet kurotettiin Tomia kohti ja valtava riemuhuuto nousi, joka näytti jyskyttävän kartanoa —