"Kun hän tuli, ei ollut kukaan hänen muassaan; mutta mä muistan, että juur kun nuo kaks sekaantuivat väkijoukkoon sillalla, niin eräs hyvin roistomainen mies sukelsi esiin läheisyydestä, ja juur kun kun sai heidät kiinni — —"
"Niin mitä silloin? — puhu suus' puhtaaks!" jyrisi malttamaton
Hendon keskeyttäen.
"Juur silloin nuoli väkijoukko heidät, ja min' en nähnyt enää mitään, varsinkin kun isäntäni kutsui minua. Hän oli aivan raivoissaan, koska oli unohtunut paisti, minkä notarius oli tilannut, vaikka minä voin ottaa kaikki pyhimykset todistajiksi, että se, että syytetään minua tästä hairauksesta, on yhtä väärää kuin jos syytettäisiin luomatonta lasta niistä synneistä, jotka — —"
"Mene matkoihis, pöllö! Sinun lorus tekee minut hulluksi. Seis! mihin sun on kiire? Etkö voi vartoa? Lähtivätkö he Southwark'iin päin?"
"Juur niin, teidän ylhäisyytenne — sillä kuten vasta sanoin tuosta siunatusta paistista, ei luomaton lapsi oo syyttömämpi kuin — —"
"No, joko taas? Ja yhä lörpötyksiä! Mene tiehes taikka mä kuristan sinut!" Palvelija meni. Hendon seurasi häntä, juoksi hänen ohitsensa, sänttäsi rappusia alas kaksi astinta kerrassaan jyristen: "S'on se katala konna, joka väitti häntä pojakseen. Minä olen kadottanut sinut, mun pieni mielivikainen herra raukkani — s'oli katkeraa minun ajatella — ja olin ruvennut pitämään sinusta niin kovasti! Ei! tuhat kertaa ei, sä et ole kadonnut! Et ole kadonnut, sillä mä haen joka sopen tässä maassa, kunnes löydän sun jälleen. Laps raukka, tuolla on hänen aamiaisensa — ja minun myös, mutt' ei oo mulla nälkää nyt — rotat saakoot sen — riennä, riennä! siinä tunnussana!" Kun hän äkkiä raivasi itselleen tietä hälisevän väkijoukon läpi sillalla, sanoi hän useasti itsekseen tarttuen kiinni siihen ajatukseen, ikäänkuin siitä olisi hänelle erityistä huvia: "Tuo hyvä poika, hän murisi vähän, mutta hän meni, — hän meni kuitenkin, sillä hän luuli, että Miles Hendon sitä pyysi — kenenkään toisen tähden ei hän olisi sitä tehnyt, s'on vissi se."
NELJÄSTOISTA LUKU.
"Le roi est mort — vive le roi."
Päivän sarastaessa seuraavana aamuna heräsi Tom Canty raskaasta unestaan ja avasi silmänsä pimeässä. Hetkisen makasi hän hiljaa kokien saada selkoa epäselvistä aatoksistaan ja hämäristä muistoistaan, pusertaen niistä jonkunmoista ajatusta. Sitten hältä yhtäkkiä pääsi ihastunut, vaikka varovainen huudahus —
"Nyt näen sen, näen sen kaikki tyyni! Jumalan kiitos, olen viimeinkin hereillä! Hei, ilo! Hiiteen, suru! No, Nan! Bet! Potkaiskaa oljet pois ja rientäkää tänne, niin minä ajan uskomattomiin korviinne mitä hulluimman unen, minkä koskaan yön henget ovat keksineet ihmissielun kummaksi. No, Nan, sanon mä! Bet!"