Hämärä haamu ilmestyi hänen vuoteellensa ja ääni lausui —
"Mitä suvaitsette armollisesti käskeä?"
"Käskeä? — — — Voi minua, mä tunnen sinun äänesi! Sano — kuka olen minä?"
"Kuka? Totta puhuen olitte te eilen illalla Walesin prinssi; tänään olette te armollisin valtiaani Edward Englannin kuningas."
Tom hautasi päänsä tyynyihin mumisten valittavasti —
"Voi, se ei ollut siis mitään unta! Menkää levolle taas, hyvä sir — jättäkää minut yksin suruineni."
Tom nukahti taas, ja hetken päästä näki hän tämmöisen ihanan unen. Oli olevinaan kesä, ja hän oli leikkivinään sillä kauniilla niityllä, jota sanottiin Kunnon Miehen Kentäksi, kun eräs kääpiö, joka oli jalan pituinen, pitkä- ja punapartainen, kyttyräselkäinen, äkkiä ilmestyi ja sanoi: "Kaiva tämän kannon juurelta." Hän teki niin ja löysi kaksitoista kiiltävää uutta pennyä — ihmeellinen rikkaus! Mutta tämä ei kuitenkaan ollut seikassa parasta; kääpiö sanoi —
"Minä tunnen sinut. Sinä olet hyvä poika ja hyvin ansiokas. Sinun murheesi on loppuva, sillä palkintosi päivä on tullut. Kaiva tästä joka seitsemäs päivä, ja sinä löydät aina saman aarteen, kaksitoista kiiltävää uutta pennyrahaa. Älä kellekään kerro — pidä salaisuutena."
Sitten katosi kääpiö, ja Tom lensi Offal Court'iin saaliinensa sanoen itsekseen: "Joka ilta annan mä isälleni yhden pennyn; hän uskoo minun kerjänneeni sen, se ilahuttaa hänen sydäntään, ja minä en enää saa selkääni. Yhden pennyn saa joka viikko hyvä pappi, joka on opettanut minua. Äiti, Nan ja Bet saavat toiset neljä. Nyt hyvästi nälkä ja repaleet, nyt hyvästi pelko ja pöyhistys ja paha pitely!"
Unissaan saapui hän nyt surulliseen kotiinsa, aivan hengästyneenä, mutta silmät säihkyen kiitollisesta innostuksesta. Hän viskasi neljä kappaletta pennyrahoistaan äidin syliin huudahtaen —