Kolmas päivä Tomin kuninkuudesta tuli ja meni miltei niinkuin edellisetkin, mutta olihan kuitenkin ikääskuin hänen pilvensä nyt tahtoisi kohota muutamassa suhteessa — hän ei tuntenut oloansa niin kankeaksi kuin ensimmältä. Hän oli käynyt hiukan tottuneeksi oloihin ja ympäristöön. Hänen kahleensa kiusasit vielä, mutt' ei kaiken aikaa; hän huomasi, että maailman suurten läsnäolo ja kunnioitus painoi ja tuskastutti häntä yhä vähemmän joka tunnilla, joka meni menoaan.
Mutt' oli olemassa kammo, jota ilman hän olisi voinut katsoa neljättä päivää kasvoihin ilman anottavaa murhetta — nuo julkiset päivälliset. Oli muita suurempia asioita ohjelmassa — niinpä hänen piti tänä päivänä pitää esimiehyyttä Neuvostossa, jonka tuli ottaa varteen hänen katsantotapansa ja käskynsä sen politiikin suhteen, jota vastedes noudatettaisiin ulkomaan valtoja vastaan, hajallansa siellä täällä yli koko maapallon. Samana päivänä oli myöskin Hertford lopullisesti valittava suureen Lord Protektor'in virkaansa. Toisia tärkeitä asioita oli niinikään määrätty samaksi neljänneksi päiväksi, mutta Tomille oli ne kaikki tyyni mitättömiä pikkuseikkoja tuon tulikoetuksen rinnalla: syödä päivällistä ypö yksinään pöydässä, samassa kun häntä katsoa tuijotti koko joukko uteliaita silmiä, ja koko joukko suita oli kuiskimassa muistutuksia hänen menettelytavastaan.
Mutta mikään ei voinut pidättää tätä neljättä päivää, ja niin se siis tuli. Se tapasi Tom raukan hyvin alakuloisena ja hajamielisenä, ja tätä pahaa tuulta jatkui; hän ei kyennyt ravistamaan sitä pois. Tavalliset aamutouhut vetivät pitkään ja väsyttivät häntä. Taaskin tunsi hän vankeuden raskauttavan ikeen.
Myöhään aamupäivällä oli hän, kun oletettiin, isossa audienssisalissa, puhellen kreivi Hertfordin kanssa ja vetelästi vartoen sen hetken lähenemistä, joka oli määrätty lukuisain suurien virkamiesten ja hoviherrain juhlallista vastaanottoa varten.
Hetken päästä näki Tom, joka oli mennyt ikkunalle ja harrastunut tavattomaan menoon ja elämään suurella maantiellä palatsin portin ulkopuolella — eikä ainoastaan harrastunut, vaan alkanut, koko sydämen pohjasta ikävöidä tuonne vapaiden ihmisten meluun ja pauhuun — näki Tom, miten lähestyi tietä pitkin etujoukko huutavaa ja rähisevää rahvasta, jossa oli sekaisin miehiä, naisia ja lapsia alimmista ja köyhimmistä kansankerroksista. "Mitähän tuolla on?", huudahti hän oikealla pojan uteliaisuudella semmoisissa seikoissa.
"Tehän olette kuningas", vastasi kreivi juhlallisesti, syvään kumartuen. "Onko mulla teidän armonne lupa toimia?"
"On, kernaimmasti! Mitä suurimmalla ilolla!" huudahti Tom kiihtyneenä ja lisäsi sitten itsekseen hilpeällä tyytyväisyydellä: "Totta tosiaan, ei ole aina niin hullua olla kuninkaana — välistä saapi hyvityksensä ja korvauksensa."
Kreivi kutsui hovipojan ja lähetti hänet vahtiväen päällikölle tällä käskyllä —
"Antakaa pysäyttää rahvas ja tutkikaa syyt sen kulkuun. Kuningas käskee".
Muutama sekunti perästäpäin marssi pitkä jono kuninkaallista kaartia, kiiltävässä teräsvarustuksessa, ulos portista ja asettui suoraan maantien poikki vastapäätä joukkoa. Eräs sanansaattaja palasi kertoen, että väkijoukko saattoi erästä miestä, erästä naista ja erästä nuorta tyttöä mestaukseen rikoksista, joita oli tehty valtakunnan rauhaa ja korkeutta vastaan.