Kuolemaa — siis vieläpä väkivaltaista kuolemaa — näille onnettomille! Tämä ajatus sai Tomin sydämmen jänteet väräjämään. Säälin henki valloitti hänet eikä jättänyt sijaa millekään muulle miettimiselle. Hän ei ajatellut loukattuja lakeja taikka sitä surua tai vahinkoa, jonka nämä kolme rikoksentekijää olit saattaneet uhreilleen. Hän ei voinut ajatella muuta kuin mestauslavaa ja sitä kauheaa kohtaloa, joka odotti tuomituita. Hänen huolensa sai hänet hetkeksi unohtamaan, että hän ainoastaan oli kuninkaan väärä varjo eikä mikään todellinen kuningas. Ennenkun hän tiesikään, oli hän löpissyt julki komennon —
"Tuokaa ne tänne!"
Samalla nousi tulipuna hänen poskilleen, ja jonkunmoinen puolustus oli jo hänen huulillaan. Mutta huomattuaan, että hänen käskynsä ei ollut kummastuttanut kreiviä eikä palvelevaa hovipoikaa, tukehutti hän ne sanat, jotka oli lausumaisillaan. Hovipoika suoritti mitä luonnollisimmalla tavalla syvän kumarruksen ja vetäytyi selkä edellä ulos huoneesta, pannaksensa toimeen tuon tehtävän. Tom tunsi ylenpalttista ylpeyttä, sai kun saikin uuden tunnelman kuninkaallisen asemansa eduista. Hän sanoi itsekseen: "Tämä tuntuu todellakin siltä, kuin mitä tunsin lukiessani vanhan papin kertomuksia ja kun luulottelin itseäni prinssiksi, joka antoi lakeja ja komentoja kaikkialle ja sanoi: 'tehkää se tai se', eikä kukaan uskaltanut panna vastaan tahtoani".
Nyt lensit ovet selälleen. Toinen korkea arvonimi toisensa perästä ilmoitettiin, ihmiset, joiden omia ne olit, seurasit, ja paikka oli pian puolinaan aatelisväkeä ja hienostoa. Mutta Tom oli tuskin tietävinään tämän seurueen läsnäolosta, niin hän oli takertunut kiinni tuohon toiseen ja harrastavampaan asiaan. Hän istui hajamielisenä kuninkaalliselle tuolilleen ja käänsi silmänsä oveen päin, osoittaen siten pingoitettua odotuksen ahdistusta. Nähtyään tämän, lakkasi seurue häntä vaivaamasta ja rupesi jaarittelemaan keskenään kaikellaisia yleisiä asioita ja hovijuoruja.
Hetkisen mentyä kuului lähestyvän sotamiesjoukon tasaiset askeleet, ja rikoksentekijät astuivat sisään, alasheriffin vartioimina ja kuninkaallisen kaartinosaston seuraamina. Siviilivirkamies polvistui Tomin edessä ja meni sitten sivullepäin; kolme tuomittua henkilöä polvistui myös ja pysyi kaiken aikaa polvillaan. Kaarti asettui Tomin tuolin taakse. Tom tähysteli vankeja uteliaasti. Jotakin oli tuon miehen puvussa tai esiintymisessä, joka herätti hämärän muiston Tomin mielessä. "Varmaankin oon nähnyt tuon miehen ennen — — — mutta en muista missä tai milloin" — niin ajatteli hän. Juuri silloin katsahti mies äkkipikaa ylös ja laski silmänsä äkkipikaa taasen alas; hän ei kestänyt yksinvaltiaan kunnianarvoisaa katsetta. Mutta tämä ainoa silmäys miehen silmään, jonka Tom oli saanut, oli hänelle kylliksi. Hän sanoi itsekseen: "Nyt on asia selvillä; tämä on se tuntematon mies, joka vetäisi Giles Witt'in Thames'istä ja pelasti hänen henkensä tuona tuulisena, kylmänä uuden vuoden päivänä — hyvä ja rohkea työ — vahinko vain, että hän sittemmin on tehnyt pahempia töitä ja joutunut tähän surulliseen asemaan — — — En ole unohtanut sitä päivää enkä sitä tuntia; ja juuri siitä syystä, että minä tuntina perästäpäin sain Gammer eukolta niin perinpohjaisesti selkääni, että kaikki edelliset tai jälkimmäiset pieksiäiset ovat pelkkää lellittelemistä sen suhteen".
Tom antoi käskyn, että vaimo ja tyttö saatettaisiin saapuvilta vähäksi aikaa. Sitten kääntyi hän alasheriffin puoleen kysyen —
"Hyvä sir, minkä rikoksen on tämä mies tehnyt?"
Virkamies polvistui ja vastasi — "Teidän majesteettinne suostumuksella saan kunnian ilmoittaa, että hän on ottanut hengen eräältä alamaiselta myrkyttämällä hänet."
Tomin säälintunne vankia kohtaan ja hänen ihastuksensa mieheen, joka oli ollut hukkuvan pojan peloton pelastaja, sai oikein kovan iskun.
"Onko se seikka toteen näytetty?" kysyi hän.