"On, aivan selvästi, sire".
Tom huokaili sanoen —
"Viekää hänet pois — hän on ansainnut kuolemansa. Sääli häntä, sillä hällä oli sydän paikallaan — hm — hm — tarkoitan että hän näyttää siltä."
Äkkinäisellä tahdon tarmolla löi vanki kämmenensä yhteen, väänteli niitä epätoivoisasti ja kääntyi samalla "kuninkaan" puoleen, rukoillen poikkinaisilla sanoilla —
"Voi herra kuninkaani, jos voitte sääliä hukkaantunutta, säälikää sitten minua! Minä olen viaton eikä olekkaan sitä, josta minua on syytetty, todistettu muuten kuin hyvin vaillinaisesti — mutta en puhu siitä nyt; tuomio on langennut minua vastaan eikä liene kumottavissa. Mutta mun tulisessa tuskassani minä rukoilen yhden rukouksen, sillä mun tuomioni on kovempi kuin voin kestää. Armoa, armoa, herra kuninkaani! Kuninkaallisesta säälistänne kuulkaa rukoukseni — käskekää että minut hirtetään!"
Tom hämmästyi. Semmoista kääntymistä hän ei ollut odottanut. "Totta tosiaankin, sepä kummallinen rukous. Eikö sitten tämä kohtalo sinua odottanut?"
"Ei, ei suinkaan, armollinen herra. Minä olen tuomittu elävänä keitettäväksi".
Tom oli juosta tuoliltaan säpsähdyksestä. Niin pian kun jälleen tointui, huudahti hän:
"Sinun pyyntöösi on myönnytty, ihmisparka! Jos olisitkin myrkyttänyt vaikka sata henkeä, ei sinun kuitenkaan tarvitsisi kärsiä niin kauheaa kuolemaa".
Vanki kumarsi päänsä lattiata vastaan ja kevensi sydäntään kiitollisuuden kiihkolla, lopettaen —