Tämä kaikki oli kaunista ja hupaista. Tomin valtasuoni sykytti kovasti, ja hänen silmänsä säihkyi. Hän menetteli hyvin miellyttävästi, ja siksipä juuri, ettei hän ajatellut ollenkaan miten menetellä; hänen sielunsa oli siihen määrään lumottuna kaikesta, mitä näkyi ja kuului hänen ympärillään eikä muuten voine kukaan näyttää epämiellyttävältä kauneissa ja sievästi-sovelluvissa vaatteissa, kun hän vain on hieman tottunut näihin, ja varsinkin, jos hän sinä hetkenä ei tiedä niistä. Tom muisti nuo saamansa opetukset ja vastasi tervehdykseensä hienolla, töyhtöisen päänsä kumarruksella ja sävyisillä sanoilla: "Minä kiitän teitä, hyvät kansalaiset".

Hän istui pöytään ottamatta hattua päästään ja teki sen ilman vähintäkään nolostumista. Sillä syöminen lakki päässä oli ainoa kuninkaallinen tapa, joka kuninkaan ja Cantyn perheillä oli yhteinen ja jossa ei kumpikaan puoli voittanut toista, jos kysyttiin vanhaa tottumusta siihen. Saattoväki siirtyi nyt taaemmaksi ja järjestyi ihailtavasti ympärille, ja pää oli heillä paljaana yhä.

Nyt astuit sisään iloisen soiton soidessa kuninkaalliset henkisoturit — "isoimmat ja mahtavimmat miehet Englannissa, jotka erinomaisella huolella oli valittu tähän toimeen" — mutta kronikoitsija kertokoon niistä: —

"Kuninkaalliset henkisoturit tulivat paljaspäisinä, tulipunaisissa puvuissa, jotka olit selästä koristetut kultaisilla ruusuilla; he tulit ja menit, joka kerta tuoden muassaan annokset eri ruokalajia, hopealautasille asetetut. Ruokalajit otti vastaan eräs hovimies samassa järjestyksessä kuin ne tuotiin ja asetti ne pöydälle, samalla kuin kuninkaallinen maistaja antoi jokaiselle henkisoturille suullisen syödä sitä lajia, kuin hän oli tuonut, myrkyn pelosta, näetkös".

Tom söi hyvällä maulla päivällisensä, vaikka hän kyllä tiesi, että sadottain silmiä seurasi jokaista suupalaa ja odotti hänen nielevän sitä hartaudella, joka ei olisi ollut kiivaampi, jos hän olisi syönyt kuolettavia räjähtäviä aineita ja jos olisi odotettu, että hän halkeisi ilmaan ja sirpaleina varisisi alas. Hän oli hyvin tarkka, ettei pitäisi liikaa kiirettä, ja yhtä tarkka, ettei tekisi mitään itse, vaan odottaisi kunnes asianomainen virkamies polvistuen suorittaisi sen hänelle. Hän läpäisi päivälliset ilman vähintäkään virhettä — suuremmoinen ja valtava voitto.

Kun ateria viimein oli päättynyt ja Tom marssi pois keskellä loistavaa joukkoa kuullen miekkoista melua toitotustorvien tärinästä, rumpujen rämmytyksestä ja kumajavista hurraahuudoista, niin tunsi hän, että jos hän nyt olikin kokenut pahimmat mitä julkisiin päivällisiin tuli, niin oli kuitenkin olemassa tulikoetus, jonka alaisena hän mielellään olisi monta kertaa päivässä, jos hän vain sen kautta voisi ostaa itsensä vapaaksi muutamista kuninkaallisen virkansa tukalammista vaatimuksista.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Kuningas Hupsu Ensimmäinen.

Miles Hendon kiirehti eespäin siltaa Southwarkiin päin pitäen tarkasti silmällä, eikö näkyisi niitä, joita hän etsi, ja toivoen ja odottaen pian saavuttavansa heidät. Kuitenkin oli hän tässä pettynyt. Kyselemällä onnistui hän tosin seuraamaan heitä vähän matkaa Southwarkiin sisään, mutta silloin loppuivat kaikki jäljet, ja hän oli aivan ymmällään mitä nyt tehdä. Kuitenkin hän jatkoi etsiskelyään sinä päivänä minkä suinkin voi. Hämärän tullen oli hän uupuneena ja nälistyneenä ja hänen toivonsa maali yhtä kaukana kuin ennen; hän söi silloin illallisensa ravintolassa ja meni maata tehden sen päätöksen, että aamulla aikaisin alkaisi työ uudestaan ja koko kaupunki perin pohjin tulisi nuuskituksi. Maatessaan ja miettiessään hän kuitenkin äkkiarvaamatta tuli tuumineeksi näin: Poika on karkaava ryöväriltä, vale-isältään, jos mahdollista; onko hän palaava Londoniin ja etsivä entiset luolansa? Ei, sitä ei hän tee; päinvastoin välttänee hän joutumista petojen kynsiin jälleen. Mitä hän sitten tekee? Kun hällä ei koskaan ole ollut yhtään ystävää maailmassa tai mitään suojelijaa, kunnes tapasi tämän Miles Hendonin, niin hän tietysti kokee löytää tään ystävänsä jälleen, varsinkin jos hän siten pääsee lähestymästä Londonia ja vaaraa. Hän on karkaava Hendon Halliin, sen hän on tekevä, sillä hän tiesi, että Hendon oli menossa kotiinpäin ja että hän voi löytää hänet sieltä. Niin, se asia oli selvillä Hendonille — hän ei saanut hukata enemmän aikaa Southwarkissa, vaan lähteä matkalle Kentin kautta Monk Holmiin päin tutkiskellen maat ja metsät mennessään. Mutta palatkaamme nyt hävinneeseen pikku kuninkaaseen.

Ryöväri, jonka tarjoilija ravintolassa illalla näki yhdistyvän nuorukaiseen ja kuninkaaseen, ei yhdistynytkään heihin suoraa päätä, vaan pysytteli heidän kintereillään ja seurasi heitä. Hän ei hiiskunut sanaakaan. Vasen käsi oli hänellä siteessä ja vasemmassa silmässään iso, vihreä tilkku; hän ontui hiukan ja piti tammisauvaa nojakseen. Nuorukainen vei kuninkaan hyvin mutkaista tietä Southwarkin läpi ja tuli viimein suurelle maantielle kaupungin ulkopuolella. Kuningas oli nyt suuttunut ja sanoi tahtovansa jäädä tähän — oli muka Hendonin asia tulla hänen luokseen, eikä hänen käydä Hendonin. Hän ei aikonut kärsiä mokomaa häpeemättömyyttä; hän aikoi jäädä paikalleen. Nuorukainen sanoi —