"Aiotko todellakin jäädä tähän, ja sun ystäväsi makaa haavoitettuna tuolla metsässä. Niin jää sitten."
Kuninkaan käytös muuttui heti. Hän huudahti —
"Haavoitettuna? Ja kuka on uskaltanut? Mutta se on toinen asia. Vie minut sinne! Vie sinne! Lujemmin, hyvä mies! Onko sulla lyijyä jalassa? Haavoitettu? Onko hän? Jos tekijä olisi vaikka herttuan poika, saa hän katua tekonsa!"
Metsä oli vielä hyvän matkan päässä, mutta tie sinne kuljettiin pian. Nuorukainen katseli nyt ympärilleen ja äkkäsi maahan pistetyn oksan, johon oli pikkuinen repale ripustettu. Sitten mentiin metsän sisään, ja nuorukainen etsiskeli samallaisia oksia, joita löytyikin aina tavan takaa. Ne oli selvästi merkkiä, jotka johtivat haluttuun paikkaan. Viimein tulit he avonaiselle paikalle, jossa oli hajanaisia jätteitä talonpojan talosta ja lähellä niitä mätä ja ränstynyt lato. Täällä ei ollut elävän merkkiäkään, ja täysi tyhjyys vallitsi. Nuorukainen astui latoon, ja kuningas seurasi häntä kintereillä. Ei ketään sielläkään! Kuningas ampui hämmästyneen ja epäilevän silmäyksen nuorukaiseen ja kysyi —
"Missä hän on?"
Ivallinen irvinauru oli ainoa vastaus.
Kuningas raivostui hetkeksi; hän sieppasi puuhalon ja oli karkaamaisillaan nuorukaisen kimppuun, kun toinen ivanauru koski hänen korvaansa. Se lähti tuosta ontuvasta rosvosta, joka jonkun matkan päässä oli heitä seurannut. Kuningas kääntyi sinneppäin ja sanoi suutuksissaan —
"Kuka olet sinä? Mitä on sulla täällä tekemistä?"
"Jätä nuo hulluudet", sanoi mies, "ja tule järkiis. Minun valepukuni ei ole niin hyvä, ettet tuntis omaa isääsi sen alla."
"Sinä et ole mun isäni. En tunne sinua. Minä olen kuningas. Jos sinä olet kätkenyt palvelijani, niin luo hänet eteeni. Muuten saat sinä maistaa mitä olet tehnyt."