John Canty vastasi ankarin äänin —
"Selvää on, että olet hullu, ja minä en mielelläni rankaise sinua; mutta jos sinä ärsytät minua, niin mun täytyy. Sun lorusi ei tee vahinkoa täällä, kun ei ole korvia, jotka kuuntelisit noita hullutuksia; mutta kuitenkin on hyvä, jos harjotat kieltäs varovaisuuteen, ettei se tee meille mitään vahinkoa, kun muutamme majaa. Minä tekaisin murhan enkä voinut jäädä kotiin — etkä sinäkään jää, koska sinut tarvitaan täällä. Minä oon muuttanut nimeni, muutamista syistä; s' on nyt Hobbs — John Hobbs; sinä oot Jack — muista se. Ja nyt, puhu suus puhtaaks. Missä on äitis? Missä sisares? He eivät tulleet määräpaikkaan — tiedätkö sä, mihin he ovat joutuneet?"
Kuningas vastasi hyvin myrryisenä —
"Älä vaivaa minua umpipuheillas. Mun äitini on kuollut; sisareni ovat palatsissa."
Nuorukainen oli purskahtamaisillaan ramanauruun, ja kuningas olisi karannut hänen päällensä, mutta Canty — eli Hobbs, kuten nyt hänen nimensä oli — kävi väliin ja sanoi —
"Hiljaa, Hugo, älä ärsytä häntä. Hänen järkensä on pimitetty, ja sun tapas harmittaa häntä. Istu maahan, Jack, ja älä ole milläskään; pian saat vähän syödäkses!"
Hobbs ja Hugo rupesivat keskenään haastelemaan matalalla äänellä, ja kuningas poistui niin kauvas kuin suinkin heidän epämiellyttävästä seurastaan. Hän peräytyi hämärässä ladon perimmäiseen nurkkaan, jossa hän tapasi maan peitettynä oljilla jalan syvältä. Tähän pani hän makaamaan, veti oljet yllensä sänkytäkin sijasta ja oli pian vaipuneena ajatuksiinsa. Hällä oli paljon suruja, mutta pienemmät melkein unohtuivat hältä tuon suurimman surun tieltä, hänen isänsä kuoleman. Muulle maailmalle toi Henrik VIII:n nimi väristystä ja luuloittelun ihmissudesta, jonka sieraimista sinkoili hävitystä ja jonka käpälä jakoi kauhistusta ja kuolemaa; mutta tälle pojalle saattoi sama nimi ainoastaan mielihyvän tunteita, ja sen herättämä kuva oli täynnään lempeyttä ja hellyyttä. Hän kutsui sielunsa silmän eteen pitkän jonon rakkaita kohtauksia isänsä ja itsensä välillä ja viipyi lellitellen niissä, ja hänen hillitsemättömät kyyneleensä todistivat, kuinka tosi ja täysi oli se suru, joka vaivasi hänen sydäntään. Pitkän iltapäivän kuluessa väsähtyi poika murheisiinsa ja vaipui vähitellen levolliseen ja virkistävään uneen.
Hyvän ajan perästä — hän ei tiennyt kuinka pitkän — heräsivät hänen aistimensa puoleksi tuntoon, ja hän lepäsi silmät ummessa, ihmetellen missä hän oli ja mitä oli tapahtunut; hän kuuli meluavaa ääntä läheltä ja sateen ikävää pärinätä katolle. Lämmin tunne tyytyväisyyttä valtasi hänet, mutta tämä tunne katosi seuraavassa hetkessä — melun ja rähinän ja irstaan irvinaurun kautta. Se vaikutti ilkeästi häneen, ja hän nosti päätään nähdäksensä mistä tämä häiriö tuli. Ruma ja inhoittava näky kohtasi hänen silmänsä. Kirkas tuli paloi keskellä lattiaa, toisessa päässä latoa; ja sen ympärillä, punaisen liekin valossa, mateli ja loikoi mitä kirjavin joukkio hurjaa roistoväkeä ja ryövärejä molempaa sukupuolta, josta hän koskaan oli lukenut tai uneksinut. Siinä oli väkeviä, karaistuja miehiä, ruskeita, ahavoittuneita, pitkätukkaisia ja puettuja haaveellisiin repaleisiin; siinä oli puolikasvuisia nuorukaisia ränstyneine kasvojen piirteineen ja samaan malliin puettuja; siinä oli sokeita kerjäläisiä side tai laastari silmillä; raajarikkoja puujalkoineen ja kainalosauvoineen; kurjia olentoja, joiden mätähaavat näkyivät riepujen välistä; siinä oli konnamaiselta näyttävä kulkukauppias tavarapakkoineen; teroittaja, kattilanpaikkuri ja puoskari heidän ammattiinsa kuuluvine kaluilleen; muutamat naisista olit puolikasvuisia, toiset vasta kypsyneitä, toiset taas olit vanhoja, kurttuisia akkoja, mutta kaikki olit rähiseviä, julkeita ja rietassuisia; ja kaikki olit likaisia ja siivottomia; siinä oli kolme kapalolasta, joilla oli haavoja kasvoissa; siinä pari nälistynyttä koiraa, joiden kaulassa oli rihmat; ne olit harjoitetut sokeiden talutukseen.
Yö oli tullut, joukko oli juur lopettanut syömingit ja alkanut juomingit; ilokannu kävi suusta suuhun. Yleinen huuto kuului —
"Laula! Lepakon ja Nopsakengän laulu!"