Yksi sokeista miehistä nousi pystyyn ja viskasi pois ne laastarilaput, jotka peittivät hänen oivalliset silmänsä, ja sen juhlallisen kuulutuksen, joka kertoi syyt hänen onnettomuuteensa. Nopsakenkä potki pois puujalkansa ja kävi, terveillä ja reippailla raajoillaan, toisen lurjuksen viereen. Sitten he virittivät juomalaulun varkaiden kielellä, ja koko joukkue säesti kaikin voimin viimeisen säkeen loppua. Kun sitten päästiin viimeiseen värssyyn, oli puolijuopunut ihastus noussut niin korkealle, että jokikinen yhtyi laulamaan värssyn alusta asti, ja siitä nousi melu semmoinen, että katotkin tärisivät.
Puhelua jatkettiin, ei kuitenkaan varkaiden murteella, sillä tätä käytettiin vain silloin, kun ystävälliset korvat sattui kuulemaan. Sen kestäessä kävi ilmi, että "John Hobbs" ei ollutkaan niin aivan uusi sakissa, vaan että hän päinvastoin menneinä päivinä oli kuulunut siihen. Hänen viimeinen historiansa pyydettiin kuulla, ja kun hän sanoi, että hän "tapaturmassa" oli tappanut miehen, niin siihenkös yleisesti tyydyttiin. Kun hän lisäsi, että se mies oli pappi, niin hälle vielä yleisemmästi käsiä taputettiin, ja hänen piti juoda jokaisen kanssa erikseen. Vanhat tutut tervehtivät häntä iloisesti ja nuoremmat ylpeilivät, kun saivat ravistaa hänen kättänsä. Hältä kysyttiin, missä hän oli viipynyt niin monta kuukautta. Hän vastasi —
"Londoni on parempi kuin maaseutu ja varmempi myös, näinä viime vuosina; lait on tulleet niin ankariksi ja niitä valvotaan niin visusti. Ja jos ei mulle olis tapahtunut tuo onnettomuus, niin olisin minä jäänyt Londoniin. Minä olinkin päättänyt jäädä enkä koskaan enää astua maantielle — mutta sattumus teki siitä päätöksestä lopun."
Hän kysyi kuinka monta henkeä oli liittokunnassa nyt. Päämies eli pääroisto vastasi —
"Viiskolmatta vahvaa nyrkkiä, valmiit murtoon, näpistykseen, petokseen ja kerjäämiseen; sitä paitsi lapsia, tyttöjä, ja muuta vaimoväkeä.[11] Enin osa on täällä, ja muut on matkalla itäänpäin, talviretkellä. Mekin lähetään huomisaamuna perästä."
"Minä en näe Pahkaa kunniakkaassa joukossa. Missä hän lienee tällä haavaa?"
"Poika raukka, hänen ruokanaan on tulikivi nyt, joka lienee liian lämmintä hänen hienolle maulleen. Hänet tapettiin eräässä kahakassa mennyt vuonna mehtumaarian aikana."
"Surullista kuulla, sillä Pahka oli kelpo mies ja uljas mies."
"Sitä hän oli, kun olikin. Musta Bess, hänen siippansa, on luonamme vieläkin, vaikka tällä haavaa matkalla itäänpäin; hän on korea naamaltaan, nätti varrellaan ja käyttää itseään niin, että hän kelpaa esikuvaksi muillekin. Kukaan ei voi hänestä sanoa, että hän olis ollut päissään enemmän kuin neljä päivää viikossa."
"Hän oli aina moitteeton — muistan sen hyvin — oli hyvä nassikka ja kaiken kiitoksen oma. Hänen äitinsä oli enemmän vapaamielinen eikä pitänyt lukua saivarruksista; hän oli ikävä ja hänen hoivansa hankala, mutta mieltä päässä oli hällä enemmän kuin ihmisillä tavallisesti on."