"Ken oot sinä, pieni pentele?"
Poika seisoi joutumatta hämilleen keskellä noita ihmetteleviä ja kyseleviä silmiä ja vastasi, ruhtinaallisessa ryhdissä seisten —
"Minä olen Edvard, Englannin kuningas."
Oikein rämäkäs naurun purskaus seurasi, ja siinä oli sekä ivaa että iloa oivallisesta pilapuheesta. Kuningas tunsi pistoksen sydämmessään.
Hän sanoi hyvin jyrkästi —
"Te sivistymättömät maankiertäjät, tällä laillako te kiitätte kuninkaallisesta hyvästä, jonka olen teille luvannut?"
Hän puhui vieläkin katkeralla äänellä ja kiihkeitä liikenteitä tehden, mutta kaikki hävisi naurun ja ivahuutojen huilakkaan. "John Hobbs" teki useita yrityksiä saadaksensa suunvuoroa rähinästä, ja viimein hän onnistuikin sanoen —
"Toverit, hän on poikani, hän on väärä päästään, hän on hupi hullu — älkää kuulko häntä — hän on olevinaan kuningas."
"Minä olen kuningas," sanoi Edvard kääntyen hänen puoleensa, "ja sinä saat aikanasi sen kokea vahingoksesi. Sinä olet tunnustanut olevasi murhaaja; hirsipuussa olet sä heiluva siitä."
"Sinäkö tahot pettää minut? — sinäkö? Mun nyrkkini on sinut nylkevä — —"