"Ei ole mitään varastamista; s'on huono paikka. Sentähden me kerjätään."
"Me, toden totta! Seuraa sinä taipumustasi — se on sinulle omiaan. Mutta minä en aio kerjätä."
"Sinä et aio kerjätä!" huudahti Hugo katsellen kuningasta kummastuksella. "Saanko kysyä, milloinka muutos on tapahtunut?"
"Mitä tarkoitat sä?"
"Mitäkö tarkotan? Etkö ole kerjännyt pitkin Londonin katuja kaikkina päivinäs?"
"Minä? Sä oot hölmö?"
"Säästä noita kauniita sanojas — sitä kauvemmin niitä kestää. Isäs sanoo sun kerjännees kaikkina päivinäs. Mutta kenties hän valehtelee. Kenties oot sä kyllin rohkea sanomaan, että hän valehtelee?" ilkasteli Hugo.
"Hän, jota sinä sanot isäkseni. Niin, hän valehtelee."
"Kuules nyt, veikkonen. Älä ole huvikses olevinas hullu liian kauvan. Voit käyttää sitä konstia huvinas toisinaan, mutt' älä tee vahinkoa sillä itselles. Jos minä hälle kerron tästä, niin hän kärventää sun selkänahkas pahanpäiväseks!"
"Voit säästyä vaivastas. Minä sen hälle kerron."