"Minä en ole hänen veljensä," sanoi kuningas keskeyttäen.
"Mitä! Etkö ole hänen veljensä?"
"Oi kuulkaahan!" ähkyi Hugo purren hampaita salassa. "Hän kieltää oman veljensä — joka on jo kuolemaisillaan ja toinen jalka haudassa!"
"Poika, sinä olet todellakin kova sydämmestäs, jos tämä on sun veljes. Hyi häpeä! — ja hän tuskin jaksaa liikuttaa kättään tai jalkojaan. Jos ei hän ole sun veljes, ken on hän sitten?"
"Kerjäläinen ja varas! Hän on peijannut teiltä rahat ja tyhjentänyt taskunne samassa. Jos te tahdotte tehdä ihmeen, joka parantaa, niin antakaa hälle aika selkäsauna sauvastanne ja jättäkää loput Jumalalle."
Mutta Hugo ei jäänyt oottamaan ihmettä. Nopea kuin salama oli hän jaloillaan ja poissa kuin tuuli; vieras herra seurasi häntä ja elämöi ja huusi kaikin voimin tavoittaakseen hänet. Kuningas, huokuen syvää kiitollisuutta taivaalle omasta pelastuksestaan, pakeni päinvastaiseen suuntaan eikä hiljentänyt menoaan, ennenkun hän luuli olevansa jotensakin kaukana uhkaavan koston alta. Hän kääntyi ensimmäiselle tielle, mikä aukeni hänen eteensä, ja pian oli hän jättänyt kylän kauvas taaksensa. Hän kiirehti eteenpäin niin joutuun kuin voi, monta tuntia perätysten, katsellen levottomasti olkapäiden yli vainottaisiinko häntä; mutta lopulta pelkonsa jätti hänet, ja turvallisuuden tunne astui sen sijaan. Hän huomasi nyt olevansa nälissään, ja väsynyt oli hän myös. Niin hän siis seisahtui eräälle talonpoikaistalolle; mutta tuskin oli hän ennättänyt avata suutansa puhuakseen, kun hänet keskeytettiin hyvin jyrkästi ja ajettiin julkeasti menemään. Hänen vaatteensa petti hänet.
Hän kulki eteenpäin, loukattuna ja pahoillaan, mutta oli päättänyt olla enää antamatta itseään semmoisen menettelyn alaiseksi. Nälkä on kuitenkin ylpeyden herra; ja kun ilta läheni, teki hän yrityksen toisessa talonpoikaistalossa, mutta täällä kävi hullummin. Hänet haukuttiin näet pahanpäiväiseksi ja häntä uhattiin maankiertäjänä vangitsemisella, joll'ei tuossa paikassa poistunut.
Yö tuli, kylmä ja kolkko; ja vielä laahusti pikkuinen yksivaltias eteenpäin jaloilla, joissa oli märästä maasta lähteneet haavat. Hän oli pakoitettu pysymään liikkeellä, sillä joka kerta kun hän istui levähtämään, iski kylmyys häntä luihin asti. Kaikki hänen tuntonsa ja kokemuksensa, kun hän tällä lailla vaelsi yön juhlallisen synkeyden ja äärettömän tyhjyyden läpi, olit hänelle uuden uutukaiset. Tavan takaa hän kuuli äänien lähenevän, singahtavan ohitse ja katoavan kaukaisuuteen, ja kun hän ainoastaan näki olennot epäselvinä, pilventakaisina haamuina, niin oli tuossa jotakin aaveentapaista ja kauheaa, joka pani hänet pöyristymään. Välistä välkähti hänen silmäänsä valon vivahus — aina kaukana — melkein toisesta maailmasta. Jos hän oli kuulevinaan lampaankellon kilinän, niin sekin tuntui kaukaiselta, epämääräiseltä, hämärältä. Kumeat äänet laiduntavista karjalaumoista virtasit hänen korviinsa yötuulessa kuin katoovat, kuolevat sävelet. Silloin tällöin kuului koiran surullinen ulvonta pyyhkäisevän maita mantereita. Kaikki nämä äänet tulivat kaukaa. Ne antoivat pienen kuninkaan tuntea, että kaikkinainen elämä ja todellisuus oli lähtenyt kauvas hänestä ja että hän oli yksinään, hyljättynä kesken ääretöntä tyhjyyttä.
Hän horjahti eteenpäin tämän uuden kokemuksen hirveäin lumouskuvien läpi, seisahtui tuon tuostakin kuivien lehtien rapistessa liian kovaa ja hänen luullessaan rapinan kaiun lähtevän kuiskaavista ihmisistä. Niin hän yhtäkkiä seisoi tinalyhdyn kirjavassa valossa. Hän astui takaisin varjoon ja vartoi. Lyhty oli nyt avonaisessa ladon ovessa. Kuningas vartoi hetkisen ei mitään ääntä, ei mitään liikettä. Hänen tuli niin vilu, liikkumatta kun seisoi siinä, ja vierasvarainen lato näytti niin houkuttelevalta, että hän lopuksi päätti uskaltaa kaikki ja astua sisään. Hän meni nopeaan ja varpaillaan sinne, ja juur hänen astuessaan kynnyksen yli, kuuli hän ääniä takanansa. Hän sänttäsi erään ladossa olevan tynnyrin taakse ja laskeutui alas. Kaksi maatyömiestä tuli sisään lyhty muassaan ja rupesi työskentelemään, kaiken aikaa puhellen keskenään. Heidän liikkuessaan sinne tänne lyhtynsä valossa, käytti kuningas hyvin silmiänsä ja huomasi jotakin, joka näkyi olevan tilava hinkalo paikan toisessa päässä. Hän päätti haparoida sinne, heti yksin jäätyään. Hän huomasi myöskin läjän hevosloimia keskellä latoa; ja hän päätti pestata ne Englannin kruunun palvelukseen yhdeksi yöksi.
Vähitellen miehet lopettivat ja menivät tiehensä sulkien oven ja ottaen lyhdyn mukaansa. Vilusta värisevä kuningas meni hevosloimille niin joutusaan kuin pimeässä taisi, kokosi ne yhteen ja kopeloi sitten eheänä hinkaloon. Kahdesta loimesta teki hän vuoteen; sitten peitti hän itsensä kahdella jääneistä. Hän oli iloinen hallitsija nyt, vaikka loimet olit vanhat ja ohuet eikä aivan kylliksi lämpimät; ja sitä pait lähti niistä pistävä hevosen löyhkä, joka oli melkein tukehuttava.