Vaikka kuningas oli nälissään ja jähmettynyt, oli hän kuitenkin niin väsynyt ja uupunut, että nämä viimemainitut tilat pian voittivat edelliset, ja hän äkkiarvaamatta oli vaipuneena puoliuneen. Mutta silloin, juur kun oli menemässä umpiuneen, hän tunsi selvästi, että jokin koski häneen! Hän tuli tuossa paikassa aivan tolkuilleen ja läähätti raskaasti. Jäätävä kauheus tässä salaperäisessä koskettelussa, pilkko pimeässä, sai hänen sydämmensä melkein seisahtumaan. Hän lepäsi liikkumatta ja kuunteli tuskin hengittäen. Mutta mitään ei liikkunut eikä ääntä kuulunut. Hän pitkitti kuuntelemistaan ja vartoi, pitkän aikaa hänen luullaksensa, mutta yhä vielä ei liikahtanut mitään eikä kuulunut tuon enempää. Niin hän viimein alkoi vaipua uneen jälleen: ja yhtäkkiä tunsi hän taaskin tuon salaperäisen koskettelun! Oli se sentään hirvittävää, tuo kevyt kosketus tästä äänettömästä ja näkymättömästä otuksesta; se sai poikasen melkein kipeäksi aaveiden pelosta. Mitä tekisi hän? Täss' oli kysymys; mutta hän ei tiennyt mitään vastausta. Jättäisikö hän tämän jotenkin kelpo yösijansa ja siten pakenisiko tuota selittämätöntä kauhun kappaletta? Mutta mihin paeta? Hän ei päässyt ladosta ulos; ja kun hän ajatteli, että hän saisi sokeasti kopeloida sinne tänne pimeässä ladossa näiden neljän seinän vangitsemana, tämä kummitus hiipien alinomaa hänen perästänsä ja joka käänteessä tutkistellen häntä tällä inhoittavalla, pehmeällä kosketuksella poskiin tai hartioihin, niin se oli aivan sietämätöntä. Mutta jäädä sinne koko yöksi kärsimään pitkällistä kuolemaa? — oliko se parempi? Ei. Mitä sitten tuli hänen tehdä? Ah, yksi ainoa keino löytyi; sen tiesi hän hyvin — hän vain ojentaisi kätensä ja saisi sillä kurin kiinni ongelmasta.

Oli kyllä helppoa tuumata näin; mutta yhtä helppoa ei ollut saada rohkeutta koetukseen. Kolme kertaa ojensi hän kätensä vähän matkaa ulos pimeään ja veti sen sukkelasti takaisin läähättäen — ei sentähden, että hän oli kosketellut jotakin, mutta sentähden, että oli juuri sitä tekemäisillään. Mutta neljäs kerta hän kopeloi kappaleen matkaa eemmäs, ja hänen kätensä lakaisi lievästi jotakin pehmeää ja lämpimää. Tämä kokemus melkein paadutti hänet kauhistuksesta — hänen mielensä oli siinä tilassa, ettei hän voinut ajatella tuota kappaletta muuksi kuin ruumiiksi, joka vasta oli kuollut ja vielä oli lämmin. Hän tuumasi tahtovansa mieluummin kuolla kuin kosketella sitä uudestaan. Mutta tämä tuuma hänessä oli väärä, sillä hän ei tuntenut ihmisen uteliaisuuden kuolematonta voimaa. Vähän ajan päästä hänen tärisevä kätensä kopeloi taasen päinvastoin hänen päätöstänsä ja ilman hänen suostumustaan — ja kopeloi kopeloimistaan entisessä suunnassa. Hän sai, kun saikin, käteensä tukun pitkiä hiuskarvoja. Häntä hirvitti, mutta kuitenkin hänen kätensä seurasi hiuskarvoja ylöspäin ja löysi jotain, joka tuntui lämpimältä köyden pätkältä; seurasi pätkää päähän ja löysi viattoman vasikan! — köyden pätkä ei ollutkaan mikään köyden pätkä, vaan vasikan häntä.

Kuningas oli hirveästi häpeissään, kun oli tuntenut mokomaa pelkoa ja surkeutta semmoisesta viheliäisestä syystä, kuin oli nukkuva vasikka. Mutta hällä ei oikeastaan ollutkaan syytä tähän tunnelmaan, sillä eihän se ollut vasikka, joka häntä niin oli peljättänyt, vaan se hirveä olemattomuus, jota vasikka edusti; ja varmaankin olisi mikä poikanen hyvänsä, näinä vanhoina taikauskoisina aikoina, menetellyt ja kärsinyt juur kuin hän.

Kuningas oli nyt ihastuksissaan, kun tuo olemus ei ollutkaan muuta kuin vasikka, joka päälle päätteeksi olisi hänen seuranaan täällä; sillä niin yksinäisenä ja ystävittä oli hän tuntenut itsensä, että tämän nöyrän eläimenkin seura ja kumppanuus oli tervetullut. Ja häntä oli niin supi survaistu, niin raakamaisesti kohdeltu omassa ihmissuvussaan, että se oli todellakin virvoitusta hänelle tuntea, että hän nyt lopultakin oli luomakappaleen seurassa, jolla ainakin oli pehmeä sydän ja lempeä mieliala, mitkä korkeammat tunnustähdet lienee puuttunutkin. Niin päättikin hän heittää menemään kaikki säätyarvot ja ruveta ystäväksi vasikalle.

Hänen pyyhkiessään sen sileää, lämmintä selkää — sillä vasikka makasi lähellä häntä ja oli helposti tavattavissa — juolahti se tuuma hänen mieleensä, että tämä vasikka voi olla hälle hyödyksi monin tavoin. Tämän perästä valmisteli hän vuoteensa uudestaan, asettaen sen ihan vasikan viereen; kyykistyi sitten itse sen selän taakse, kiinni siihen, veti peitteet itsensä ja ystävänsä yli, ja minuutin eli kahden mentyä oli hänen täällä yhtä lämmin ja mieluisa olla kuin uinuttavilla untuvilla Westminsterin kuninkaallisessa palatsissa.

Miellyttävät mietteet tuli vähitellen; elämä alkoi tuntua iloisemmalta. Hän oli vapaa orjuuden ja rikoksen kahleista, vapaa alhaisten ja petomaisten lakiheittojen seurasta. Hänellä oli lämmin olla, hänellä oli suopea suojus. Hän oli, kun olikin, onnellinen. Yötuuli yltyi, se lakaisi ilmaa pauhaavilla puuskilla, jotka panivat tuon vanhan ladon ratisemaan ja vapisemaan; sitten sen vihurit lauhtui hetkeksi ja kääntyi ulvoen ja oiottaen sen nurkissa ja kulmissa — mutta tämä kaikki oli sulaa soittoa kuninkaalle, nyt kun hänen oli niin mukavaa ja maukasta. Anna tuulla ja teuhota, anna ulvoa ja ulista, anna vinkua ja viuhua; hän ei piittaa siitä mitään, hän vain nauttii siitä. Hän painuu vain likemmälle ystäväänsä, oikein oivallisimman tyytyväisyyden tuhnussa ja vaipuu vaipumistaan, autuaallisesti, syvään, synkkään uneen, joka on rauhaa ja tyyneyttä täynnä. Ulkona ulvovat koirat, lehmät alakuloisesti ammovat, myrskyn vihurit vingahtaa, ja sadetulvat sahailevat kattoa. Mutta Englannin hallitsija nukkuu sikeintä unta, ja vasikka tekee samoin, tämä kun on viaton Jumalan luoma, joka ei helposti huolestu rajuilmasta eikä ole millänsäkään vetämästä hirsiä kuninkaan kanssa.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Prinssi talonpojissa.

Kun kuningas varhain aamulla heräsi, huomasi hän, että kostea, mutta kekseliäs rotta oli hiiviskellyt hänen päällensä yöllä ja valmistellut itselleen mukavan makuusijan hänen povessaan. Tullessaan häirityksi nyt, juoksi se matkoihinsa. Poika hymyili sanoen: "Sinä pieni, taitamaton raukka, miksi olet semmoinen pelkuri? Olenhan minä samallainen hylkyri kuin sinä. Olisihan se häpeä mulle, jos tekisin turvattomalle pahaa, kun itse olen yhtä turvaton. Sitä paitse olenhan sulle kiitollinen hyvästä enteestä; sillä kun kuningas on vajonnut niin syvälle että itse rotatkin käyttävät häntä makuusijanaan niin tämä kai tietää, että hänen onnensa on nousemassa, koska s'on selvää, ettei se enää voi aleta."

Nousten ylös lähti hän hinkalosta ja kuuli juur silloin lapsien puhuvan. Ladon ovi aukeni ja pari pikku tyttöä tuli sisään. Heti hänet nähtyänsä taukosit he puhumasta ja nauramasta ja seisahtuivat siihen paikkaan katsoen häntä suurella uteliaisuudella. Sitten kuiskasit he keskenään, sitten menivät he vähä lähemmäs ja seisoivat taas kurkistamaan, ja vähitellen kävit he vähän rohkeammiksi ja rupesit puhumaan hänestä ääneensä. Toinen sanoi —