Reippaasti astui hän etelään päin ja tuo pitkä saattue seurasi häntä, mutkitellen sinne ja tänne polun kiemurtelun mukaan. Peninkulman niin käveltyään saapuivat he laakson suulle ja heidän eteensä levisi pimeä, laaja ja rajaton kanervikkokangas. Stillman seisautti saattueen ja lausui: "Nyt emme etemmäs saa kävellä, meidän täytyy taas tutkia suuntaa." Hän otti lyhdyn ja tutki maata kahdenkymmenen metrin alalta. Sitten hän sanoi: "Tulkaa nyt, tässä ollaan oikeassa", sekä jätti lyhdyn toiselle miehelle. Hän kierteli sinne tänne pensaikkojen välitse, käveli noin neljännespeninkulman, siirtyen vähitellen oikealle: sitten otti hän uuden suunnan, teki suuren puoliympyrän, muutti taas kurssia, käveli lähes puolen penikulmaa länteen päin — ja pysähtyi.
"Tähän hän väsyi, tuo pieni raukka. Pitäkää lyhtyä. Tuossa voitte nähdä hänen istuneen."
Mutta siinä oli tasainen kalliokenttä, paljas kuin rauta, eikä kukaan seurueesta uskaltanut väittää silmiään niin teräviksi, että ne olisivat pystyneet näkemään jotain jälkeä noin tasaiseksi kiillotetulta pinnalta. Äiti lankesi polvilleen, valitti ja suuteli maata.
"Mutta missä hän sitten on?" virkkoi joku. "Hän ei ole täällä — sen me voimme nähdä."
Stillman käveli lyhty kädessä ympäriinsä paikalla ja oli jälkiä hakevinaan. "Hm", lausui hän, "tätä en oikein ymmärrä." Mutta taas hän rupesi tutkimaan. "Ei, se on turhaa. Täällä hän on ollut, se on varmaa, mutta täältä hän ei ole kävellyt mihinkään, se on myös varmaa. Tässä on arvoitus, jota en ymmärrä."
Silloin meni luonto äidiltä.
"Oi jumalani, oi pyhät pyhimykset. Joku lentävä eläin on vienyt hänet. En saa häntä enää koskaan nähdä."
"Älkäähän käykö toivottomaksi", virkkoi Archy. "Me löydämme hänet kyllä, olkaa rohkea."
"Jumala siunatkoon teitä niistä sanoista, Archy Stillman." Ja hän tarttui nuorukaisen käteen ja suuteli sitä innokkaasti.
Paterson, tuo uusi tulokas, kuiskasi ivallisesti Fergusonin korvaan: