Uutinen siitä lensi mökistä mökkiin, kaivokselta kaivokselle; työssään olijat laskivat työaseensa pois ja kylän asukkaat kokoontuivat tuota pikaa kapakkaan, kaikkien harrastusten keskustaan. Eräs mies, joka kulki tietä myöten kylän pohjoispäässä, huusi tuon uutisen Pat Rileylle, jonka kaivos oli lähellä Flint Bucknerin kaivosta. Kun Fetlock Jones kuuli tuon nimen mainittavan, kävi hän hetkeksi vallan levottomaksi. Hän puhui itsekseen:
"Eno Sherlock! Sepä oli huono onni! Pitikin hänen saapua juuri nyt, jolloin…" Hän vaipui mietteisiinsä ja aprikoi nyt itsekseen: "Mutta miksi pitäisi minun peljätä juuri häntä? Jokainen, joka tuntee hänet yhtä hyvin kuin minä tunnen, tietää, ettei hän voi keksiä mitään rikosta ajattelematta tai järjestämättä ennakolta täysin valmiiksi sen johtolankoja, eikä muuten kuin palkkaamalla jonkun tekemään tuon rikoksen juuri hänen määräystensä mukaisesti. Tällä kertaa ei tule olemaan mitään johtolankoja, — mitä hän siis voisi todistaa? Ei mitään. Ei, kaikki on valmisna. Jos minun nyt täytyisi lykätä se toistaiseksi…, ei, lykätä sitä en uskalla. Flint Buckner saa matkapassin tänä yönä…, saa aivan varmaan."
Sitten ilmeni toinen vaikeus. "Eno Sherlock tahtoo varmaankin jutella minun kanssani kotoisista tapahtumista, — miten silloin hänen luotaan pääsen? Sillä minun täytyy kävästä makuuvajallani kello kahdeksan aikaan, vaikka pikimmältäkin." Tämä pula tuotti Fetlockille paljo päänvaivaa. Mutta hän keksi lopuksi keinon miten siitäkin selviytyisi. "Menemme vähän ulos kävelemään ja sitten erkanen hänestä tuokioksi tiellä, niin ettei hän näe mitä teen. Paras keino estää salapoliisia jälilleen pääsemästä on pitää häntä syrjässä, silloin kuin asiata valmistelee. Se on varmin temppu…, otan hänet mukaani."
Tie ravintolan edessä oli täyteen sulloutuneena kylän miehiä, jotka vierasta odottelivat ja toivoivat näkevänsä vilahdukseltakaan tuota suurta miestä. Mutta hän pysyi huoneessaan eikä näyttäytynytkään. Ainoastaan Fergusonin, Jake Parkerin, sepän, ja Ham Sandwichin onnistui nähdä hänet. Ollen tuon suuren tieteellisen salapoliisin innokkaita ihailijoita vuokrasivat he ravintolan pienen säilytyskonttorin ja sieltä näkyi muutamasta raosta Holmesin huoneen ikkuna. Sinne he asettuivat vaanimaan. Holmesin ikkunan eteen oli uudin laskettuna, mutta vihdoin veti hän sen ylös. Selkää karmiva, mieluinen värähdys kävi kurkistajain ruumiin läpi, kun he katselivat kasvoista niin kasvoihin tuota Suurta Miestä, joka oli täyttänyt koko maailman ylenluonnollisen neronsa maineella. Siellä hän istui, — hän ei ollut mikään satu, ei mikään varjo, ei, hän oli todellinen, elävä olento luuta ja lihaa, seisoi niin lähellä heitä, että he melkein saattoivat häntä kosketella.
"Katsos tuota päätä", sanoi Ferguson, pelkoa äänessään. "Oi sinä suuri laupeus, tuo on siis pää!"
"On todellakin", lausui seppä kunnioittaen. "Katsokaa hänen nenäänsä. Katsokaa hänen silmiään! Eikö se ole neroa? Siinä on kokonainen makasiini neroa."
"Ja kuinka kalpea hän on", sanoi Ham Sandwich. "Se johtuu siitä, että hän on ajatellut niin paljon — siitä se johtuu. Hittolainen, meikäläiset pölkkypäät eivät osaa aavistaakaan, mitä ajatteleminen oikeastaan on."
"Ei, siitä meillä ei ole hajuakaan. Se minkä me sanomme ajattelemiseksi, on pelkkää kuonaa."
"Olet oikeassa, Ferguson. Katso hänen ryppyistä otsaansa — siinä juuri on syvän ajattelemisen merkki — syvän, syvän, 40 syltää asioiden ytimiin uppoavan ajattelemisen. Nytkin hän on jonkin asian jälillä."
"On kyllä, siitä voit olla varma. Katso hänen kamalan vakavia kasvonpiirteitään — katso hänen juhlallista kalpeuttaan — sitä ei mikään voi voittaa."