"Se on totisin sana, minkä koskaan olet lausunut, Ferguson", vastasi Jake Parker. "Olisipa ollut hauskaa, jos hän olisi ollut täällä tässä toissa iltana."
"Totta jumaliste olisikin ollut!" vastasi Ferguson. "Silloin olisi saatu nähdä tieteellistä työtä. Neroa, puhdasta neroa…, ylimmässä potenssissaan, uskokaa pois. Archy on aika poika jälkiä löytämään, kukaan ei tahdo halventaa hänen ansioitaan, en ainakaan minä. Mutta hänen kykynsä rajoittuu siihen, että hän vain näkee, näkee tarkasti kuin huuhkaja; se on suuri, luonnon antama, eläimellinen lahja, ei enempää eikä vähempää, mutta neroa se ei ole, sitä voi, kamalaan suurenmoisuuteen nähden, verrata tämän miehen tekoihin yhtä vähän kuin… kuin… Niin, sanonpa teille, mitä hän olisi tehnyt. Hän olisi mennyt rouva Hoganin asuntoon ja silmäillyt — silmäillyt vain — edellytyksiä ja huomannut ne. Näkeekö hän kaikki? Näkee, pienempiä yksityisseikkoja myöten, ja hän olisi tiennyt enemmän Hoganin perheen kotiasioista kuin he itse tietävät. Sitten olisi hän istahtunut laverille, tyyneesti kuten tavallisesti, ja sanonut rva Hoganille… Kuule Ham, ole sinä olevinasi rva Hogan. Minä kyselen sinulta, tule tähän."
"Hyvä on. Alota."
"Olkaa hyvä, rouvaseni, kuunnelkaa tarkoin, elkää hajoittako ajatuksianne. Mitä sukupuolta oli lapsi?"
"Tyttö, armollinen herra."
"Vai tyttö, hm! Hyvä, hyvin hyvä. Entä ikä?"
"Kuusi vuotta, armollinen herra."
"Hm…, nuori, heikko… kaksi peninkulmaa. Silloin hänet valtasi väsymys. Hän vaipui alas ja nukahti. Me löydämme hänet kahden peninkulman piiristä. Oliko hampaita?"
"Oli viisi, ja yksi oli puhkeamassa."
"Hyvä, hyvin hyvä, todellakin oikein hyvä. — Näettekös, pojat, hän löytää johtolankoja sellaisesta, joka meille muille on tyhjää palturia. Oliko sukkia, rouvaseni? Entä kenkiä?"