"Oli, armollinen herra, molemmissa jaloissa."

"Villaisetko sukat? Vai pumpulilankaa?"

"Villaiset. Ja kengät vasikannahkaa."

"Ohoo, vasikannahkaa… Se vähän vaikeuttaa asian. Vaan olkoon… saammehan nähdä. Entä uskonto?"

"Katolilainen, armollinen herra."

"Hyvä. Repäskää, olkaa hyvä, minulle palanen sänkypeitteestä. Kiitos. Puolivillaista, ulkomaista tekoa — hyvä. Vielä pala jotakin lapsen pitämää, vaatetta, olkaa hyvä. Kiitos — puuvillaa. Se tuntuu kuluneelta. Hyvä johtolanka, aivan mainio. Tahdotteko ojentaa minulle noita rikkoja, joita lattialta on lakastu. Tuhannen kiitosta. Oh, suurenmoista. Nyt me tiedämme, miten asia on, luulisin." — "Näettekös pojat, nyt hän on saanut kaikki tarvitsevansa johtolangat, useampia hän ei kaipaa. Noo, mitä tekee nyt tuo Mainio Mies? Hän laskee vaatekappaleet ja rikat pöydälle, nojautuu niitten yli, hieroo niitä vastakkain ja tarkastaa niitä jupisten: 'Tyttö'; penkoo niitä vähän: 'Kuuden vuoden ikäinen'; kääntää taas toisella tavalla: 'Viisi hammasta — yksi puhkeamassa — katolilainen — villalankaa — puuvillaa — vasikannahkaa — tuo kirottu vasikannahka!' Sitten hän nousee, vetää otsanahkansa poimuihin ja rupee sormin laskemaan johtolankojaan, mutta pysähtyy nimettömän kohdalle. Mutta ainoastaan hetkeksi…, sitten loistavat hänen kasvonsa hymystä kirkkaina kuin valaistu ikkuna, hän oikasee vartalonsa mahtavana ja sanoo läsnäoleville: 'Ottakaa, pari teistä, lyhty ja menkää Intiaani-Billyn majaan ja hakekaa sieltä lapsi. Muut voivat mennä kotiin nukkumaan. Hyvää yötä rouva, hyvää yötä muutkin.' Ja hän kumartaa päänsä juhlallisesti ja kävelee ravintolaan. Tämä on hänen konstinsa, ainoa suuri taito — se on tiedettä, neroa — ja se kaikki suoritetaan neljännestunnissa; hänen ei tarvitse juosta pari tuntia väkijoukon seuraamana kedoilla ja kanervikoissa."

"Tuhat tulimmaista, se on suurenmoista", virkkoi Ham Sandwich. "Ferguson, sinä olet täsmälleen osannut häntä matkia. Sen tarkemmin häntä ei ole kuvattu kirjoissakaan. Näen hänet ilmielävänä edessäni. Ettekö tekin näe, pojat?"

"Totta totisesti näemme, niinkuin valokuvan."

Ferguson oli menestykseensä äärettömän tyytyväinen. Hetkisen istui hän ääneti ja nautti onnestaan, sitten lausui hän pelottavalla ihailulla:

"Onkohan häntä Jumala luonut?"