"Hä, taasko tuo sama temppu? Ottakaa pois kätenne kasvojenne edestä — noin murjotatte aina, kun minä luen eukoltani saamiani kirjeitä. Siitä hänelle kirjeessäni mainitsen."
"Ei, sitä ette saa tehdä, Henry. Minä rupean vanhenemaan, ymmärrättekö, ja pieninkin pettymys saa minut itkemään. Luulin hänen itsensä olevan täällä ja nyt olette vain saaneet kirjeen."
"Kuka teille on sanonut hänen palanneen, — tietäväthän kaikki, ettei hän palaa ennen lauvantaita."
"Lauvantaita, — niin tiesinhän sen, kun tarkemmin ajattelen. En käsitä, kuinka olen viime aikoina käynyt niin hajamieliseksi. Tiesinhän sen, kaikinhan häntä odotamme. Ei, nyt minun täytyy lähteä. Mutta pistäydyn täällä, kun hän tulee."
Perjantai-iltana tulla kuupitteli toinen harmaapartainen vanhus läheisestä majastaan ja kertoi, että pojat tahtoisivat lauvantai-iltana viettää pienet kestit, ellei rouva vain heti matkan jälkeen olisi liiaksi väsyksissä.
"Väsyksissä? Hänkö? Kuulkaapa sitä! Te tiedätte kyllä Joe, että hän jaksaisi istua kuuden viikon ajan joka ilta pitämässä teille seuraa, siten teitä huvittaakseen."
Kun Joe kuuli, että kirje oli tullut, pyysi hän saada kuulla sen sisällön; ja nuo sydämmelliset terveiset, joita kirjeessä oli, panivat Joe-paran aivan haltioihinsa; hän oli onnellinen, että siinä kirjeessä hänenkin nimensä mainittiin. "Niin, tiedättehän, me kaipaamme häntä niin kovin", virkkoi hän.
Lauvantaina iltapuoleen tapasin itseni tuhka tiheään kelloani katsomasta. Henry huomasi sen ja virkkoi hämmästyen:
"Ettehän luulle, että hän niin pian voi olla täällä?"
Tunsin joutuneeni kiinni ja olin vähän hämilläni, mutta naurahdin ja sanoin, että tavakseni on käynyt katsoa kelloani, kun jotakin odotan. Mutta se selitys ei näyttänyt häntä oikein tyydyttävän ja siitä hetkestä rupesi hän käymään levottomaksi. Neljä kertaa kävelimme hänen kanssaan muutamaan tienkäänteeseen, josta näki pitkän matkan eteenpäin ja siellä hän seisoi, varjosti silmiään kädellään ja katseli. Usein hän lausui: