He taluttivat hänet sohvalle. Hän vetäysi, jo puolinukkuneena, siihen makuulleen ja puhui kuin unissaan:
"Kuulinko kavion kopsetta? Ovatko he tulleet?"
Yksi vanhuksista kuiskasi silloin hänen korvaansa:
"Jimmy Parris ratsasti juuri ilmoittamaan, että juhla on hetkiseksi lykättävä; juhlanuoriso odottaa kappaleen matkan päässä tiellä. Rouvan hevonen on nilkku ja siksi saapuu hän puolta tuntia myöhemmin kuin oli aijottu."
"Oh, vai niin. Olen niin hyvilläni, ettei mitään ole tapahtunut."
Hän nukkui melkein jo ennenkuin hän nämä sanat oli saanut sanotuksi. Heti miehet riisuivat hänet ja panivat hänet vuoteeseen makuuhuoneeseen. He sulkivat oven ja tulivat takaisin. Sitten näyttivät he aikovan lähteä pois, mutta minä virkoin: "Elkää menkö, hyvät herrat, minua tuo kaivattu rouva ei tunne ensinkään, olenhan muukalainen."
He katselivat toisiaan. Sitten lausui Joe:
"Rouvako? Hän on ollut kuolleena jo yhdeksäntoista vuotta."
"Kuolleenako?"
"Niin, murhattu kai. Hän läksi tervehtimään omaisiaan puolta vuotta naimisiinmenonsa jälkeen ja hänen ollessaan kotimatkalla eräänä lauvantai-iltana ottivat intiaanit hänet kiinni, — hänestä ei ole sen koommin mitään kuulunut."