"Ja siitä astiko on mies ollut mielenviassa?"
"Hän ei ole siitä pitäin ollut terve. Mutta vaikeaksi käy hänen tautinsa ainoastaan, kun sama vuodenaika lähenee. Silloin rupeemme me käymään täällä, kolmisen päivää ennenkuin hän odottaa rouvaansa kotiin, tarinoimme hänen ratokseen ja kyselemme kuulumisia emännältä, ja lauvantaina tulemme kaikki koristamaan talon kukkasilla ja panemaan toimeen tanssit. Sen olemme tehneet joka kesä yhdeksäntoista vuoden aikana. Ensi lauvantaina oli meitä seitsemänkolmatta henkeä paitsi tyttöjä; nyt on meitä vain kolme eikä tyttöjä ole yhtään jälellä. Juotamme hänelle unijuomaa, muuten kävisi hän raivokkaaksi. Sitten pysyy hän tyyneenä vuoden ja luulee vaimonsa olevan kotona viime päiviin saakka; silloin rupee hän vaimonsa paluuta odottamaan ja hakee esille tuon vanhan kirjeresunsa, jota me pyydämme hänen lukemaan. Sillä, Herra Jumala, se rouva oli niin perin herttainen olento."
Lääke vilustumista vastaan.
On ehkä hyvä kirjoittaa ihmisiä huvittaakseen, mutta paljo ylevämpää on kirjoittaa yleisön valistamiseksi, sen hyödyksi, todelliseksi, ilmeiseksi hyödyksi. Ainoastaan tämä jälkimmäinen tarkoitus on tällä kirjoituksella. Jos se voi palauttaa terveyden yhdellekään ainoalle kärsivälle lähimmäiselleni, sytyttää onnen ja ilon tulta hänen sammuviin silmiinsä ja herättää menneitten aikojen terveitä, reippaita voimia hänen väsyneeseen sydämmeensä, olen minä saanut runsaan palkinnon vaivoistani ja sieluni täyttää silloin se hurskas onni, jota kristitty tuntee, kun hän on tehnyt hyvän, epäitsekkään teon.
Koska olen elänyt puhdasta ja nuhteetonta elämää on minulla oikeus uskoa, ettei kukaan, joka minut tuntee, jätä, — peläten, että hänet ehkä petkutan —, käyttämättä niitä hyviä neuvoja, joita nyt aijon antaa. Lukekoon yleisö tässä kertomiani kokemuksia vilustumisen parantamisesta ja seuratkoon se sitten esimerkkiäni.
Eräässä tulipalossa Virginiassa kadotin kotini, onneni, terveyteni ja kapsäkkini. Kahdesta ensinmainitusta kadotetusta esineestä ei ollut paljo puhumista, sillä kodin, jossa ei ole äitiä eikä sisarta eikä etäisempääkään naispuolista sukulaista, joka paikkaisi paidan, kun se repee, tai panisi saappaat uunille kuivamaan, joka yleensä osottaisi, että joku ihmisestä välittää, — sellaisen kodin saa helposti takaisin. Enkä menetettyä onneanikaan paljo surrut, sillä kun en ole runoilija, en kumminkaan olisi pitkäksi ajaksi jäänyt raskasmieliseksi.
Mutta hyvän terveyden ja paremmanpuolisen kapsäkin menettäminen oli vakava asia.
Sinä päivänä, jolloin tulipalo tapahtui, sortui terveyteni kovaan vilustukseen, jonka sain ponnistelemalla liiaksi saadakseni aikaan jotakin. Se oli kuitenkin aivan turhaa ponnistusta, sillä se suunnitelma, jota tulen sammuttamiseksi rupesin miettimään, oli niin monimutkainen, että sain sen valmiiksi vasta seuraavalla viikolla.
Kun ensi kerran rupesin vilustumistani hoitamaan, kehotti eräs ystäväni minua hautomaan jalkani lämpimässä vedessä ja sitten menemään maata. Sen tein. Kohta sen perästä kehotti toinen ystävä minua ottamaan kylmän suihkun. Tein senkin. Ja tuntia myöhemmin neuvoi minulle eräs sen vanhan säännön, että "vilustumista on ruoalla ja kuumetta nälällä tapettava." Minulla oli sekä vilu että kuume. Päätin siis syödä vatsani täpötäydeksi vilustumisen vuoksi antaakseni sitten kuumeen nähdä kotvan ajan nälkää.
Tällaisissa tapauksissa jätän harvoin jotain keskeneräiseksi: söin oikein aimo lailla, menin sitä varten erään oudon herran ravintolaan, joka juuri oli avattu. Hän seisoi kappaleen matkan päässä minusta odottaen kunnioittavalla äänettömyydellä, kunnes olin vilustushoitoni lopettanut, ja senjälkeen hän kysyi, vilustuvatko ihmiset Virginiassa usein? Minä vastasin, että tauti on paikkakunnalla tavallinen.