Oli talvi-ilta. Ulkona oli pimeää ja myrskyistä; sisällä vallitsi alakuloinen hiljaisuus, sillä översti oli siellä vaimonsa kanssa jutellut surunsa aiheesta, lukenut iltaluvun raamatusta ja pitänyt iltarukouksen, eikä nyt ollut muuta tehtävänä kuin istua siinä käsikädessä takkavalkean edessä, ajatella ja odottaa. Kauan heidän ei tarvitse odottaa, sen he tiesivät, ja vaimo vapisi sitä ajatellessaan.
Heillä oli yksi lapsi — Abby, 7-vuotias tyttö, vanhempainsa silmäterä. Hänen piti kohta tulla sanomaan hyvää yötä vanhemmilleen, ja översti sanoi vaimolleen:
"Pyyhi kyyneleesi ja olkaamme iloisen näköiset, hänen vuokseen. Meidän täytyy hetkeksi unhottaa, mitä tapahtuva on."
"Sen teen. Suljen kyyneleet sydämmeeni, joka on halkeamaisillaan."
"Ja sitten alistukaamme siihen kohtaloon, joka on meille suotu, ja kestäkäämme se kärsivällisesti, tietäen, että Korkeimman tarkoitus on oikea ja hyvä…"
"Sanokaamme: Tapahtukoon tahtosi. Voin sanoa sen täydellä ymmärrykselläni, koko sielullani, — jospa voisin sen sanoa sydämmeni pohjasta. Jospa sen voisin! Jos tämä käsi, jota viimeistä kertaa puserran ja suutelen…"
"Vaiti, armaani. Tyttö tulee."
Kiharapäinen pieni olento hiipi yöpuvussa kepeästi ovesta sisään, juoksi isänsä luo ja painautui hänen rintaansa vastaan. Hän suuteli tyttöä kahdesti, kolmasti.
"Ei, isä, elä noin minua suutele, aivanhan minut rutistat."
"Olen niin pahoillani, lapseni, siksi sen teen."