"Oletko sinä pahoillasi? Etkö ole olevinasi, niinkuin tavallisesti, isä."
"Itsehän sen näet, Abby", vastasi isä ja peitti käsin kasvonsa. Lapselle tuli paha olla, kun näki isänsä itkevän, hän tarttui hänen käteensä ja puheli:
"Ei, isä, elä itke, ei Abby tahdo mieltäsi pahottaa." Hän veti sormet isän silmäin edestä ja huomasi, ettei tämä enää itkenytkään, ja huudahti: "Ethän itkekään isä, tekeydyt vain; nyt menee Abby äitinsä luo."
Hän aikoi laskeutua alas isänsä sylistä, mutta isä pidätti häntä ja lausui: "Ei, ole luonani, kultaseni; isä leikki ja kiusasi Abbya, mutta nyt ei hän enää niin tee. Ja nyt isä tekee mitä Abby pyytää."
Niin tehtiin rauha, kaikin oltiin taas iloisia, lapsen kasvot säteilivät, hän taputti isänsä poskea. "Abby pyytää kertomuksen, sadun!"
Hiljaa!
Vanhemmat pidättivät hengityksensä ja kuuntelivat. Askeleita! Kuuluihan niitä selvästi myrskyn keskeltä. Ne lähenivät, lähenivät, — kuuluivat yhä selvemmin, selvemmin — menivät ohi ja häipyivät. Vanhemmat huoahtivat keveämmin ja isä virkkoi: "Vai satu sinulle? Iloinenko?"
"Ei isä, kerro kamala satu!" Isä tahtoi sittenkin kertoa iloisen, mutta lapsi piti oikeudestaan kiinni — isä oli luvannut tänä iltana totella. Ja hän oli rehellinen soturi, hän oli luvannut ja hänen oli pakko pitää lupauksensa. Tyttö näet virkkoi: "Ei, isä, ei kerrota aina iloisia juttuja. Äiti sanoo, että ihmiset eivät ole aina iloiset. Onhan se totta, isä?"
Äiti huokasi, hänen mietteensä olivat taas suruun vaipuneet. Ja isä vastasi lempeästi: "Totta se on, pienokaiseni. Huolia tulee aina, se on surullista, mutta totta."
"Kerro siis sellainen satu, isä, sellainen synkkä, joka tuntuu aivan siltä, kuin se koskisi meitä. Äiti, tule tänne lähelleni ja pidä toisesta kädestäni, niin että paremmin kestämme, jos se on kovin surullinen. Nyt alota, isä."