Tuntia myöhemmin tuotiin sotaoikeuden herrat pääkenraalin eteen. Hän seisoi siellä suorana ja kankeana, nojaten käsiään pöytään ja pyysi herroja ajamaan asiansa. Esimies sanoi: "Me olemme kehottaneet heitä miettimään tilaansa, olemme heitä pyytäneet ja rukoilleet, mutta he pysyvät lujina. He eivät tahdo vetää arpaa. He tahtovat kuolla, mutta eivät rikkoa uskontoaan vastaan."
Kenraalin kasvot synkistyivät, mutta hän ei virkkanut mitään. Hetken hän mietteissään seisoi, sitten hän lausui: "Heidän ei pidä kaikkien kuolla, muut saavat vetää arpaa heidän puolestaan." Sotaoikeuden herrat iloitsivat siitä päätöksestä, vaan kenraali jatkoi:
"Lähettäkää hakemaan tuomittuja, tuokaa heidät tuohon huoneeseen. Asettakaa heidät rinnakkain sinne seisomaan, kasvot seinään päin, kädet ristiin selän taa. Sanokaa minulle, kun he ovat siellä."
Kun hän jäi yksin istahti hän ja antoi käskyn ajutantilleen: "Mene ja tuo ensimmäinen lapsi, joka portin ohi kulkee."
Mies oli tuskin ulos ehtinyt kun hän jo palasi takaisin, taluttaen kädestä Abbya. Ja tyttö meni suoraan pääkenraalin luo, tuon peljätyn miehen, jonka nimikin jo sai maan mahtavat ja ruhtinaat vapisemaan, kiipesi hänen syliinsä ja sanoi:
"Tunnen teidät, te olette pääkenraali, olen teidät nähnyt. Olen nähnyt kun kerran talomme ohi ratsastitte. Kaikki muut teitä pelkäsivät, vaan minä en pelännyt, sillä te ette minua ankarasti katsoneet… muistatteko. Minulla oli silloin punanen mekko — ettekö muista?"
Hymy miedonsi kenraalin kasvojen ankarat piirteet ja hän rupesi varovasti vastailemaan:
"Niin, kunhan muistelen…"
"Minä seisoin ihan talomme edustalla."
"Niin, hyvä ystävä, minun täytyy tunnustaa, tiedätkö…"