Tyttö keskeytti hänet nuhdellen:
"Te ette minua muista, mutta minä en ole teitä unhottanut."
"Niin, unhottanut olen, paha kyllä, mutta nyt en sinua enää koskaa unhota, pieni ystäväni, siitä annan kunniasanani. Olemmehan hyviä ystäviä taas, nyt ja aina?"
"Ollaan kyllä, vaikka en voikaan käsittää, miten olette tuon tapauksen saattaneet unhottaa; mutta väliin unhotan minäkin asioita. Annan teille kernaasti anteeksi, sillä uskon, että olette hyvä ja tahdotte tehdä oikein, — mutta lujemmin teidän täytyy minusta kiinni pitää, niinkuin isä tekee."
"Pitelen sinua lujemminkin, pieni uusi ystäväni, joka näistäpuolin aina olet oleva vanha ystäväni, eikö totta? Sinä muistutat omaa pientä tyttöäni — niin, nyt häntä ei ole enää olemassa —, mutta hän oli suloinen ja hento kuin sinä. Ja hän osasi lumota se pieni noita, hänellä oli sama vastustamaton, luottamusta vaativa käytös tuttuja ja tuntemattomia kohtaan kuin sinullakin. Hän lepäsi sylissäni, aivan niinkuin sinä nyt, ja leikki pois väsymyksen ja huolet mielestäni ja antoi minulle rauhan, aivan niinkuin sinä nyt. Me olimme kuin ystävät ja toverukset ja leikimme yhdessä. Pitkä, pitkä aika on kulunut siitä kuin tämä taivaani kalpeni ja nyt sinä lahjoitit sen minulle takaisin. Nyt sinua siitä siunaa taakkansa alle uupuva mies, nyt saat, pieni olento, sinä hetken kantaa Englannin maata hartioillasi, sillaikaa kuin minä lepään."
"Pidittekö hänestä hirmuisen paljon?"
"Pidin. Sen voit ymmärtää siitä, että hän käski ja minä tottelin."
"Te olette kiltti mies. Tahdotteko suudella minua?"
"Tahdon, sen teen ilolla. Tuossa — sinun osasi, ja tässä, — sen poismenneen puolesta. Sinä pyysit, sinä olisit voinut käskeä, sillä sinä edustat nyt häntä ja minun täytyy totella sinua, mitä vain käskenetkin."
Lapsi taputti käsiään riemulla sen lupauksen johdosta, mutta samassa hän kuuli lähestyvän äänen, kuuli marssivain miesten askeleet.