Abby katosi uutimen taa ja protektori oli yksin. Hän sanoi nöyrästi:

— Varmaankin lähetti minulle neuvottomalle tämän hyvän ajatuksen Hän, joka on ainoa saapuvilla oleva auttaja epäilijöille, jotka Hänen apuaan etsivät. Hän tietää, miten vaali on ratkaistava, ja on lähettänyt viattoman sanansaattajattarensa täyttämään Hänen tahtoaan. Joku muu voisi erehtyä, mutta Hän ei voi erehtyä. Ihmeelliset ja viisaat ovat Hänen tiensä — siunattu olkoon Hänen pyhä nimensä!

Pieni keijukainen antoi uutimen pudota takanaan ja seisoi silmänräpäyksen ajan katsellen uteliaana oikeussalin järjestelyä ja sotilaiden ja vankien suoria vartaloita; sitte levisi ilonvälke hänen kasvoilleen ja hän lausui itsekseen:

— Noistahan on isä yksi! Minä tunnen hänen selkänsä. Hänen täytyy saada kaunein!

Abby riensi iloisena heidän luokseen, pani sinetit avonaisiin käsiin, tirkisti sitte isänsä kainalon alta, näytti nauravat kasvonsa ja huudahti:

— Isä, isä! Katso, mitä olet saanut! Minä olen antanut sen sinulle!

Isä vilkaisi tuohon onnettomuutta tuottavaan lahjaan, laskeusi sitte polvilleen ja painoi pienen viattoman pyövelinsä rintaansa vasten myrskyisen rakkauden ja liikutuksen valtaamana. Sotilaat, upseerit ja vapautetut vangit seisoivat kaikki silmänräpäyksen ajan kauhusta kivettyneinä nähdessään tämän murhenäytelmän, sitte sattui tuo tuskallinen kohtaus heidän sydämiinsä, silmänsä täyttyivät kyynelillä ja he itkivät ujostumatta. Muutamia minuutteja vallitsi syvä ja juhlallinen hiljaisuus, sitte astui kaartinupseeri vastahakoisesti esiin, pani kätensä vangin olalle ja sanoi lempeästi:

— Olen pahoillani, herrani, mutta velvollisuus käskee minua…

— Mitä? sanoi lapsi.

— Minun täytyy viedä hänet pois. Olen niin pahoillani…