— Sen tiesin kyllä. Hän on niin kiihkeä ja raju hellyydessään. Minä tiesin sen jo ennenkuin kysyin, mutta tahdoin kuulla sen sinun suustasi. Hemmoteltu vaimo tietää kyllä, että häntä rakastetaan, mutta hän tahtoo, että miehensä sanoo sen hänelle joka päivä, sillä hänelle on hupaista sitä kuulla. Tällä kertaa on hän kirjoittanut musteella; se mitä hän kirjoittaa lyijykynällä voisi kulua pois ja minulle tulisi paha mieli. Ehdotitko sinä, että hän kirjottaisi musteella?
— E… een… hän… se oli hänen oma keksintönsä!
Äiti näytti erinomaisen onnelliselta ja sanoi:
— Minä toivoin, että sinä sanoisitkin noin. Ei ole olemassa rakastettavampaa ja armaampaa lasta. — Täti Hannah?
— No?
— Mene sanomaan hänelle, että minä häntä alinomaa ajattelen ja ihailen. Kas niin, nyt itket taaskin. Älä ole niin levoton minun vuokseni, rakas täti; en luule olevan vielä mitään vaaraa.
Epätoivoinen sanansaattajatar poistui hyvästinsä lausuen ja vei tervehdyksen perille, mutta niiden saaja ei sitä tajunnut. Tyttö puheli yhä edelleenkin houreissaan; hän katseli tanttia kummastunein, kuumeesta hehkuvin silmin, joita tuskin enää olisi tuntenut hänen omikseen…
— Onko se… ei, ei se olekaan äiti. Tahdon, että hän tulee tänne? Hän oli täällä juuri ihan äsken — en huomannut, milloin hän meni pois. Tuleeko hän takaisin? Tuleeko hän pian? Tuleeko hän juuri nyt? On niin monta taloa… ja ne tukeuttavat minut… ja kaikki hyörii ja pyörii ihan ympäri… Voi päätäni, päätäni!
Ja niin houraili hän yhä edelleen tuskissaan, joutui yhä tuskallisemmasta mielikuvasta toiseen ja huitoi käsillään väsyttävän levottomuuden valtaamana.
Vanha Hannahparka kostutti hänen kuivia huuliaan ja hiveli varovasti hänen poltteista otsaansa, mutisi helliä ja sääliviä sanoja ja kiitti kaikkien Isää siitä, että äiti oli onnellinen eikä tiennyt mitään.