VI.
Päivä päivältä vaipui lapsi yhä lähemmäs hautaa ja joka päivä veivät surevat vanhat hoitajattaret kultaisia kuulumisia hänen säteilevästä terveydestään ja rakastettavuudestaan onnelliselle äidille, jonka elämä lähestyi myöskin loppuaan. Ja joka päivä väärensivät he rakkautta uhkuvia ja iloisia kirjeitä, lapsen käsialan näköisiä, ja heitä kalvoivat heidän omattuntonsa ja sydämensä vuosivat verta ja he itkivät nähdessään kiitollisen äidin ahmimalla lukevan noita kirjeitä, niitä ihailevan ja kätkevän ne kuin parhaimmat aarteet, pyhimmät kalleudet, sillä lapsensa käsi oli niitä koskettanut.
Viimeinkin tuli se avulias ystävä, joka antaa levon ja rauhan. Kynttilät olivat sammumaisillaan. Juhlallisen hiljaisuuden vallitessa vähä ennen päivänsarastusta hiipi himmeitä olentoja äänettöminä salin halki, saapui Helenen huoneeseen ja ryhmittyi hänen sänkynsä ympärille, sillä tuomio oli langennut ja he tiesivät… Kuoleva tyttö makasi silmät ummessa ja tajuttomana; peite nousi ja laski verkkaan hänen rintansa päällä, aivan kuin hänen henkensä olisi häipymäisillään. Silloin tällöin katkesi hiljaisuuden huokaus tai vieno nyyhkytys. Kaikki ajattelivat samaa: miten surullista olikaan, että hänen oli kuoltava noin, astuttava äärettömään pimeyteen ilman että äitinsä oli auttamassa, vahvistamassa, siunaustaan antamassa.
Helen liikahti; hänen kätensä hapuilivat ikäänkuin jotain etsiäkseen — moneen tuntiin ei hän ollut enää mitään nähnyt. Loppu oli tullut; kaikki sen tiesivät. Rajusti nyyhkyttäen painoi Hester hänet rintaansa vasten ja huudahti:
— Voi lapseni rakkaani!
Ylenluonnollinen kajastus levisi kuolevan lapsen kasvoille, sillä hän otaksui tuon syleilyn tulevan toiselta taholta, ja hän rauhottui kuiskaten:
— Oi, äiti, minä olen niin onnellinen… kaipasin sinua niin kauvan… nyt voin kuolla.
— —
Kahden tunnin perästä vei Hester tervehdyksensä. Äiti kysyi: — Miten voi tyttöni?
— Hän voi hyvin.