VII.
Valkosesta silkistä laitettu rusetti ja suruharsoja kiinnitettiin talon portille, missä tuuli niitä heilutteli ja mistä ne veivät viestejä sattuneesta surusta. Päivällisaikaan loppuivat valmistukset ja arkussaan makasi hempeä nuori olento. Hänen kasvoilleen oli levinnyt hiljainen rauha. Kaksi surevaista seisoi arkun vieressä suruun ja hartaudenharjotuksiin vaipuneina — ne olivat Hannah ja musta Tilly. Hester tuli ja värisi, sillä hän oli ankaran liikutuksen vallassa. Hän sanoi:
— Margaret haluaa kirjettä.
Hannah kalpeni. Hän ei ollut sitä ajatellut; hän oli luullut, että se kamala työ olisi jo lopussa. Mutta nyt hän ymmärsi, ettei niin voinutkaan olla. Hetkisen seisoivat naiset ja katselivat toisiaan; sitte sanoi Hannah:
— Sitä ei voi auttaa… hänen täytyy se saada; muuten hän epäilee.
— Ja muuten hän arvaisi.
— Kyllä. Hänen sydämensä pakahtuisi.
Hän katseli kuolleen kasvoja ja silmänsä vettyivät.
— Minä kirjotan sen, sanoi hän.
Hester vei sen perille. Loppusanat kuuluivat: