— Valehtelijoille on varattu paikka. Ne palavat helvetin tulessa ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Parantakaa itsenne!
Surevaiset lankesivat polvilleen hänen eteensä ja vääntelivät käsiään ja kumarsivat alas harmaat päänsä kunnioittaakseen häntä. Mutta heidän kielensä oli tarttunut kiinni heidän kitalakeensa ja he olivat mykkiä.
— Puhukaa! Että voisin viedä sananne taivaan tuomioistuimen eteen ja tuoda sitte kuultavaksenne tuomion, jota ei voida peruuttaa.
Silloin painoivat he alas päänsä ja toinen heistä sanoi:
— Meidän syntimme on suuri ja me näännymme häpeästä, mutta ainoastaan täydellinen ja rajaton katumus voi meidät puhdistaa. Me olemme ihmisraukkoja, jotka olemme oppineet tuntemaan inhimillisen heikkoutemme, ja me tiedämme, että jos vielä kerran joutuisimme tuohon vaikeaan asemaan niin sydämemme taaskin pettäisi ja me tekisimme syntiä niinkuin ennenkin. Vahvat voisivat kyllä voittaa ja tulla pelastetuiksi, mutta me olemme hukassa.
He nostivat rukoillen päänsä. Enkeli oli poissa. Heidän ihmetellessään ja itkiessään tuli hän takaisin, kumartui vähän ja kuiskasi tuomion heidän korvaansa.
X.
Oliko se taivas? Vaiko helvetti?
KULLANKAIVAJA KERTOO
Kolmekymmentäviisi vuotta sitte olin etsimässä kultaa Stanislaus piirikunnassa. Kiertelin ylt'ympäri kuokka ja huuhdinastia kädessäni, huuhdoin siellä ja täällä vähän malmirautaa ja odotin alati löytäväni kelpo aarteen, mutta en koskaan onnistunut. Se oli kaunista seutua, tuoksuavaa, metsäistä, ihanaa, ja oli aikoinaan ollut tiheästi asuttuakin, mutta nyt olivat ihmiset kadonneet ja tuo ihana paratiisi oli erämaana. Ne olivat menneet matkoihinsa, kun malmikerrokset olivat pinnalta loppuneet. Muutamassa paikassa, jossa ennen oli ollut pieni, vilkas kaupunki pankkeineen ja sanomalehtineen, palovakuutusyhtiöineen ja pormestareilleen ja raatimiehineen, oli nyt ainoastaan laaja, smaragdinvihreä ruohokenttä, jossa ei näkynyt pienintäkään merkkiä siitä, että siellä koskaan olisi ollut ihmiselämää. Se oli Tulltetowiin päin. Ympäristöllä, tomuisten teiden varsilla näkyi siellä täällä mitä sievimpiä pikku huviloita, komeita ja kodikkaita ja niin köynnöskasvien ja valkoruusujen peitossa, ettei ovia eikä akkunoita voinut ollenkaan erottaa — siitä huomasi niiden olevan hylättyjä koteja, jotka jo vuosia sitte oli jätetty oman onnensa nojaan. Sen olivat tehneet perheet, joilla oli ollut ainoastaan vastoinkäymisiä ja pettymyksiä ja jotka eivät voineet niitä myydä tahi edes lahjottaakaan. Siellä täällä, noin puolen tunnin matkan päässä toisistaan, tapasi yksinäisiä puuhökkeleitä kullanetsinnän ensimäisiltä ajoilta. Ne olivat kullankaivajain, huvila-asukasten edeltäjäin, rakentamia. Hyvin harvoin tapasi noissa hökkeleissä asukkaita, ja jos niin sattui, niin voi olla aivan varma siitä, että hökkelin omisti sama kullankaivaja, joka oli sen aikoinaan rakentanut; ja varma sai olla eräästä toisestakin asiasta — nimittäin siitä, että hän kerran oli ollut rikas ja tilaisuudessa matkustamaan synnyinseuduilleen, mutta ei ollut sitä tehnyt; myöhemmin oli hän hävittänyt omaisuutensa ja silloin harmissaan päättänyt katkasta kaiken yhteyden omaistensa ja ystäväinsä kanssa ja olla siitälähin heille niinkuin kuollut. Yli koko Kalifornian oli siihen aikaan tuollaisia "eläviä kuolleita" koko liuta siroteltu — vanhoja raukkoja, harmaahapsisia, jo nelikymmenvuotiaita, joiden ajatuksena oli pelkkä katumus ja kaipuu — katumus hukkaan menneestä elämästä ja kaipaus päästä taistelusta rauhaan ja saada kaikesta surkeudesta loppu.