Se oli autio maa! Ei ääntäkään noilla ruoho- ja metsätasangoilla, ainoastaan hyönteisten nukuttavaa surinaa; ei ihmisen eikä eläimen varjoakaan; ei mitään, joka voisi vilkastuttaa ja tehdä elämän iloiseksi. Kun senvuoksi lopultakin eräänä iltapäivänä sain nähdä ihmisolennon, tunsin melkein kiitollisuutta rinnassani. Hän oli noin neljänkymmenenviiden ikäinen mies ja hän seisoskeli tuollaisen pienen, hauskan, ruusujen kaunistaman maalaistalon ympärillä, joista juuri olen puhunut. Mutta tämä talo ei näyttänyt hylätyltä; se näytti olevan asuttu ja hyvin hoidettu, samoinkuin talon edustalla oleva kenttäkin, joka oli laitettu puutarhaksi täynnänsä reheviä, hauskoja, lemuavia kukkia. Minua tietysti pyydettiin käymään sisään ja olemaan kuin kotonani — se oli sen seudun tapa.
Oli hupaista saapua sellaiseen paikkaan viruttuaan yöt päivät kullankaivajain hökkeleissä — likaisella lattialla, ilman sänkyjä, lautasia, tinapikareita, läskiä ja papuja ja mustaa kahvia ja ilman mitään muita koristeita kuin mitä sanomalehdistä leikatut, seinille naulatut itämaiden sotakuvat tarjosivat. Siellä oli kaikki jäykkää, ilotonta, onnettoman autiota, mutta tämä oli paikka, jossa näytti voivan lepuuttaa väsynyttä silmää ja virkistyttää sitä edes luonnon näkemisellä. Kun pitkän paastoamisen jälkeen tulee taideteoksen eteen, vaikkapa halvan ja vaatimattomankin, niin huomaa, että silmä on nähnyt nälkää ja nyt on saanut ravintonsa. En koskaan olisi voinut luulla, että rasumatto tuntui minusta niin ylelliseltä tahi että olisin tuntenut sellaista sielunrauhaa katsellessani tapetteja ja kehyksisiä kivipiirroksia ja lamppumattoja ja windsorintuoleja ja vernissoituja hyllyjä kirjoineen, vaaseineen ja näkinkenkineen, noita lukemattomia naiskäden järjestelyn jälkiä, joita katselee tietämättään, mutta joita heti kaipaisi, ellei niitä olisi. Se ihastus, jota sydämessäni tunsin, näkyi myös kasvoillani, mies huomasi sen ja oli tyytyväinen, hän näki sen niin selvästi, että vastasi ikäänkuin tehtyyn kysymykseen:
— Kaikki on hänen työtään, sanoi hän. mielihyvällä, hän järjesteli kaikki itse, jok'ainoan esineen.
Mies katseli ihastuksella ympäri huonetta. Muuan sellainen pehmeä, japanilainen vaate, jolla naiset huolellisesti koristavat taulunkehysten yläosan, oli joutunut epäkuntoon. Hän huomasi sen ja korjasi varovasti ja astui sitte pari askelta takaperin katsellakseen ennenkuin uskoi sen olevan paikallaan. Lopuksi taputti hän sitä pari kertaa kädellään ja sanoi:
— Hän tekee aina näin. Ei voi ihan tarkalleen sanoa, mutta jotain puuttuu siksi kunnes se on tehty — sen voi nähdä sitte itse, kun se on laitettu, mutta se onkin kaikki mitä siitä tietää; siinä ei ole mitään varsinaista sääntöä. Se muistuttaa vähän niitä kahta pientä suuteloa, joita äiti painaa lapsensa hiuksille, sitte kun on ne kammannut ja puhdistanut. Minä olen niin monta kertaa nähnyt hänen järjestelevän näitä esineitä, että voin sen tehdä aivan niinkuin hänkin, vaikken tiedäkään siihen mitään sääntöä. Mutta hän tietää säännöt. Hän tietää minkätähden ja millä tavalla, mutta minä en tiedä minkätähden, tiedän ainoastaan millä tavalla.
Hän vei minut sänkykamariin saadakseni pestä käteni, sellaiseen sänkykamariin, jollaista en ollut nähnyt vuosikausiin: valkoset peitteet, valkoset tyynyt, matot lattialla, tapetit seinillä, tauluja, toalettipöytä peileineen ja neulatyynyineen, nurkassa pesuastia vateineen ja kiinalaisine posliinikannuineen, saippuata posliinikupissa ja naulassa yli tusinan pyyhinliinoja — liian puhtaita ja valkosia sille, joka ei ollut tottunut niitä käyttämään tuntematta loukkaavansa jotain. Minun katseeni puhui taas ja hän vastasi tyytyväisenä:
— Kaikki hänen käsialaansa, hän on tehnyt kaikki itse — joka esineen. Täällä ei ole mitään, jota hän ei olisi koskettanut kädellään. Te kenties luulette — mutta minä en sano niin paljon.
Minä kuivailin nyt käsiäni ja katselin kaikkia huoneessa olevia esineitä, niinkuin aina tavallisesti tehdään sellaiseen paikkaan saavuttua, missä kaikki hivelee silmää ja mieltä; ja minä tiesin — kuinka, enkö voisi sitä sanoa — että siellä oli jotain, jota mies halusi minun itseni huomaavan. Minä tiesin sen hyvin ja tiesin myös, että hän koetti salaisilla viittauksilla ja silmäyksillä auttaa minua pääsemään jälille, niin että minä oikein ponnistelin osuakseni oikeaan, sillä minä halusin tehdä hänen mielikseen. Minä epäonnistuin useamman kerran, sen huomasin hänen kierosta katseestaan, vaikkei kukaan minulle sitä sanonut, mutta lopulta tiesin katselevani oikeata esinettä — tiesin sen siitä ihastuksesta, minkä tuo katselemiseni häneen vaikutti. Hän purskahti sydämelliseen nauruun, hieroi käsiään ja huudahti:
— Aivan oikein! Te löysitte sen. Minä tiesin, että te sen löytäisitte. Se on hänen kuvansa.
Minä menin pienen saksanpähkinäisen konsoolin luo, joka oli takaseinällä, ja silloin löysin jotain, jota en tähän saakka ollut huomannut — kehyksisen valokuvan. Ne olivat suloisimmat ja luullakseni kauneimmat tytönkasvot, joita koskaan olin nähnyt. Mies nautti minun ihastuneesta katseestani ja oli täysin tyytyväinen.