— Yhdeksäntoistavuotias viimeisenä syntymäpäivänään, sanoi hän pannen kuvan paikoilleen, — ja juuri sinä päivänä menimme me naimisiin. Kun saatte hänet nähdä — oi, odottakaahan, kun saatte hänet nähdä.
— Missä hän on? Koska hän tulee sisälle?
— Oi, hän on poissa nyt. Hän on matkustanut tervehtimään omaisiaan.
He asuvat noin neljän- tai viidenkymmenen peninkulman päässä täältä.
Tänään on kulunut neljätoista päivää siitä kun hän läksi.
— Milloin odotatte häntä takaisin?
Tänään on keskiviikko. Hän tulee takaisin lauvantai-iltana — yhdeksän aikaan, luulen minä.
Minä tunsin katkeraa pettymystä.
— Sepä oli ikävää, sillä silloin olen minä poissa.
— Poissako? Eihän toki — miksikä lähtisitte? Älkää tehkö sitä.
Silloin tulisi hän pahoilleen.
Hän tulisi pahoilleen, tuo kaunis olento! Vaikka hän itse olisi lausunut minulle nuo sanat, eivät ne olisi tehneet minuun syvempää vaikutusta. Minä tunsin syvää, voimakasta kaipausta saada nähdä hänet, niin itsepäisen rukoilevaa kaipausta, että minua pelotti. Minä sanoin itselleni:
— Minun täytyy heti lähteä tästä paikasta sieluni rauhan tähden.